Léon Degrelle

Kuka oli Léon Degrelle?

Leon Degrelle syntyi 15.6.1906 Beulenissa (Bouillon, Arrondisement Neufcâteau) Luxemburginbelgialaisessa provinssissa. Isä oli kotoisin Pohjois-Ranskasta alueelta, joka vielä 1700-luvulla oli ollut Hollannin osa. Äiti oli kotoisin saksalaisesta Grevenmacherin pikkukaupungista Moselin varrella Luxemburgin suuherttuakunnassa, joka liittyi Saksan liittoon vasta 1866. Degrelle ei katsonut olevansa ranskalainen eikä saksalainen eikä yhtään belgialainen, vaan piti elämänsä ajan itseään eurooppalaisena. Hän sai syvästi kristillisen ja spartalaisen kasvatuksen ja oli harras katolinen koko ikänsä. Jesuiittakoulun jälkeen seurasi lisää opintoja oikeus-, sosiaali- ja valtio-opissa sekä täydentävinä opintoina arkeologiaa, taiteita ja filosofiaa. Jo nuorena hän alkoi kirjoittaa runoja ja romaaneja. Sittemmin hän julkaisi aikakauslehteä ja perusti kustantamon. Kirjallisuus, lahjakkuus ja syvä katolilaisuus johtovat ystävyyteen Georges Prosper Remin kanssa. Hänet tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Hergè. Monilta tahoilta kuultujen huhujen mukaan sarjakuvahahmo Tintin esikuva oli Degrelle, mink Degrelle vahvistaa postuumisti ilmestyneessä kirjassaanYstäväni Tintti. Hergè kuvitti myös muutamia Degrellen kirjoja.

Jo keskenkasvuisena Degrelle ajatteli, että hänen on voitettava maanmiehensä puolelleen uutta Eurooppaa rakentamaan. Euroopassa kansakunnat olisivat uskonnollisia ja yhdessä rintamassa marxismia vastaan. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus toteutettaisiin myös. I maailmansodan jälkeen hän liittyi kristiilliseen uudistusliikkeeseen. Opinnot saivat tehdä tilaa poliittiselle aktiivisuudelle ja kirjailijan työlle. Maailmankatsomus tarkentui yhä ja päämääräksi tuli hyvinorganisoitu valtio, jossa vallitsisi autoritaarinen järjestys ja vastuuntunto, kuten myös sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Hän halusi maansa uudstuvan henkisesti ja tehdä ihmisistä idealisteja, jotka asettaisivat yhteisön edun oman edun edelle. Oikeudenmukaisuus takaisi rauhan yhteiskunnassa ja sitä kautta koko Euroopassa. Hän perusti 1935 liikkeen Movement National Rexiste ajamaan perheen ja kansakunnan asiaa, kaikkien ammatillisten ja yhteiskuntaluokkien rinnakkaiseloa kansankokonaisuudessa, jossa kaikki Belgian heimot olisivat tasa-arvoisia myös. Tunnuksena oli burgundilaisristi. Rex on peräisin latinalais-kristillisestä muotoilusta ”Christus Rex”. Vaikutteita liikkeen ohjelmaan oli saatu Italian fasisteilta.

Ennen rexistisen liikkeen perustamista Degrelle oli saanut mainetta Meksikon seikkailullaan. V. 1929 hän oli lähtenyt Meksikoon paikan päälle ottamaan selvää siitä, mitä tapahtuu ns. Christerojen sodassa” 1926-29. Tuolloin sosialistiset vallanpitäjät ja ns. Christerot taistelivat uskonnon asemasta ym. verisesti ja paljon kristittyjä murhattiin. Maailman sanomalehdistö ei juuri puhunut tapahtumista. Uskonnollinen nuorisopoliitikko oli luonut suhteet jo aiemmin ja joutui menemään salaa rajan ylitse naamioituneena. Kaksi sanomalehteä mahdollisti matkan, jonka aikana mies teki töitä laivan konehuoneessa. Hän toimi myös erään amerikkalaisen kustantamon kirjeenvaihtajana. Hän vieraili kristittyjen alueilla ja poistui sitten USA:n kautta mukanaan 72 kg dokumentteja. Hänen lyhyt matkakuvauksensa oli bestseller monessa maassa 1930. Tämä monen kuukauden mittainen seikkailu vaikuttaa tdellakin melkoisen ”tinttimäiseltä”. Tämän kirjoituksen elämäkertatiedot ovat osaksi tuon kirjasen (Meine Abenteur in Mexiko) uusintapainoksen kustantajan alkusanoista. Osaksi lähteenä on käytetty Degrellen kirjan ”Hitler for a Thousand Years” alkusanoja, jotka on kirjoittanut Alexander Jacob.

Tunnuslauseella ”Kristuksen puolesta! Paavin kanssa! Piispojemme kanssa! Rex voittaa!” kykeni Degrellen Rexisti-liike saamaan 21 edustajaa ja 12 senaattoria Belgian parlamenttiin. Tässä auttoivat hänen puhetaitonsa ja taivuttelukykynsä/vakuuttavuutensa, myös suunnaton työmäärä ja yhtä uhrautuvat ja idealistiset toverit. Lehtien ja puhetilaisuuksien mainostaminen ja rahoittaminen vaativat valtavat ponnistelut. Näin rexisteistä tuli Belgian vahvin poliittinen voima. Kannatus oli 11 %. Flaamien ”Vlaams National Verbond” oli puolueen kilpailija. Se ajoi myös korporatistista valtiota, mutta ajoi Flanderin riippumattomuutta. Kuten Hollannissa, myös Belgiassa liike oli muiden poliittisten ryhmien vihaama ja toisaalta pelkäämä, sillä myös se paljasti korruptiota ja väärinkäytöksiä ja koska se oli kansallisena liikkeenä pohjimmiltaan vasemmistolaisten ja vapaamuurarien kaikkialla hallitseman demokraattisen järjestelmän periaatteellisin vihollinen. Kuudessa kuukaudessa puolue joutui yleisen vihan, raivon ja mitä villimpien hyökkäysten kohteeksi. Yhä uudestaan Degrellen onnistui rikkomaan saarrot ja saavuttaa voittoja, mutta tappioitakin tuli. Kun sota puhkesi, liikkeen asemat olivat yhä sangen vahvat.

Tässä vaihdamme lähteeksi Leon Degrellen v. 1944 saksaksi ilmestyneen kirjan Ich war Gefangene (Olin vanki, alkup. nimi La Guerre en Prison, 1943) , joka on ilmestynyt uudelleen 2018 nimellä Im Kerker (Tyrmässä). Vastahyökkäykset olivat olleet rajuja. Mies oli paljastanut demokraattisen hallinnon korruption, asiantuntemuksen puutteen ja yleisen anarkian ja kovaan ääneen julkisesti kuuluttanut egoististen vihapuolueiden ja vastuullisten typeryyden ja vahingollisuuden, ja tämä oli rikos, jota ei koskaan ole annettu anteeksi. Hän oli sen tehnyt. Saanut poliitikkolaumojen vihat päälleen. Kansan pöyristyneisyyden piiskalla hän oli heitä kurittanut ja tunkeutunut pyhien temppeliin, jossa petollisten naamioiden takana Petoksen ja Tuhon orgioita vietettiin. Hän halusi pelastaa isänmaansa ja saada maahan uuden ja rehellisen hallituksen, jota todellinen johtaja olisi johtanut itsevarmasti ja vastuuntuntoisesti ja tehnyt lopun kauhistuttavasta demokraattisen tasapäisyyden diktatuurista ja joka olisi ympäröinyt itsensä todellisella asiantuntijoista koostuvalla eliitillä. Tämä oli vielä suurempi rikos vastustajien mielestä, sillä Degrelle halusi paitsi paljastaa syylliset, myös syyt kaikkeen sekä uudistaa valtioelimiä, mikä olisi tarkoittanut tuhansien kunnianhimoisten ja ahneiden ja häikäilemättömien olioiden lukemattomien mahdollisuuksien katoamista massojen kyyniseen riistämiseen.

10.5.1940 olivat menestyksen päivät takana. Yleiseurooppalaisen sodan puhkeaminen väkisin vei huomion sisäpoliittisista kysymyksistä ja varjosti kaikkea. Lehdistö oli aivopessyt belgialaiset kansallissosialistista Saksaa vastaan ja valmisteli kansakuntaa sotaan. Saksasta ei saanut puhua kuin loukkaavasti ja riitaa haastaen. Jos joku vetosi kansakuntien yhteisymmärrykseen ja ajoi liennytystä, leimattiin tämä heti epäisänmaalliseksi ja maanpetturiksi. Varsinkin, jos osoitti, kuinka Lännen demokratiat itse asiassa olivat valinneet vaarallisen tien ja ajoivat Eurooppaa sotaan. Jo 1938 oli yleinen saksalaisviha jo niin kiihkeä, että sen ulkopuolelle asettuneet leimattiin ehdottomasti ”Hitlerin kätyreiksi” ja heidän väitettiin Kolmannen valtakunnan rahoittamiksi ja saavan käskynsä Berliinistä. Ilmiön nimeltä Hitler selittäminen massoille oli ollut toivoton yritys, koska vihantunteet olivat niin vahvat ja halu sulkea silmät tosiasioilta. Kolmannen valtakunnan saavutukset oli salattu kansakunnalta ja toisaalta se oli leimattu kaikkeen jännitykseen syylliseksi. Myös ainoaksi uhkaksi maailmanrauhalle, ikään kuin omat ja Lännen suurvaltojen toimet unohtaen. Toisaalta julistettiin naapurimaan armeija kyvyttömäksi ja maan olevan vallankumouksen partaalla. Koska edes Ranskassa ei oikeasti haluttu veristä sotaa, lehdistössä väitettiin Saksan olevan luhistumispisteessä ja kukistuvan helposti.

Tietenkään ei Degrelle ollut saanut penniäkään Saksasta eikä hänellä ollut mitään sidonnaisuuksia Saksaan. Hän oli kerran tavannut Hitlerin, Mussolinin ja Francon, kuten oli matkustellut muutenkin paljon ja ottanut asioista selvää. Hänen ohjelmansakin ja linjansakin oli sangen yleiseurooppalainen eikä hän suostunut jakamaan Eurooppaa mallilapsiin ja pahoihin poikiin. Hän ei ollut ennen sotaakaan koskaan levittänyt saksalaaaista propagandaa. Mitään todisteita selville valheille ei tietenkään koskaan esitetty. Hän ei kuitenkaan halunnut vaieta, vaan yritti varoittaa ranskalaisiakin, kuinka vahva Saksan sotakoneisto oli ja kuinka Hitlerin takana oli yhtenäinen kansa, joka tulisi taistelemaan. Ranskalaisten oma etu olisi ollut, kun siellä olisi joku uskaltanut nusta sotapolitiikkaa vastaan. Kaikki järkipuhe kuitenkin leimattiin vihollispropagandaksi marxilaisen ja liberaalin lehdistön taholta. Degrelle oli Ranskassakin leimattu Hitlerin agentiksi ja suuret kansanjoukot uskoivat tämän,.

Poliitikot ja journalistit peloteltiin vastaavalla tavalla yksi toisensa jälkeen liittymään osaksi uskomattomilla kierroksilla käyvää vihan ja Erehdyksen propagandakoneistoa. He sallivat ylikansallisten mahtien, jotka halusivat sotaa, terorisoida itseään. Sosialismi, vapaamuurarit ja kv. finanssieliitin valta oli kukistettu suuresta osasta Eurooppaa ja valta-asema haluttiin takaisin ja valta-asema täydellistää kaikkialllla maailmassa. Jo 1935 oli Italian pakotepäätös osoittanut vaarallisuutensa. Sota oli ollut jo lähellä. Tämä kuitenkin johti Italian ja Saksan lähentymiseen ja Itävallan liittämiseen Saksaan. Tshekkoslovakian kriisi olisi voitu ratkaista jo keväällä ja kesällä diplomaattisesti, mutta sen annettiin pahentua ja lähes johtaa sotaan. Degrelle todisti itse tshekkiläisten rajaviranomaisten harjoittamaa simputusta. Samaan aikaan Prahassa näytettiin Puna-armeijan lentäjien propagandavideoita ja yleisö lauloi Kansainvälistä. Harvoin on luotu näin keinotekoinen konflikti. Kun Hitler oli ottanut Prahan, yrittivät demokratiat saada Puolan Saksaa vastaan suunnattuun saartorenkaaseen. Sen johdossa olivat pahamaineiset, kyvyttömätpoliitikot, joiden ostettavuus oli kv. politiikan prostituoitujen luokkaa. Nämä allekirjoittivat tietenkin kaiken, mitä heiltä pyydettiin, sillä heitä ei ollut mikään valtioelin estämässä. Heidän luonteensa tuli ilmi karusti syksyllä 1939, kun he häpeällisesti pakenivat maastaan taskut täynnä. Ketään Euroopassa ei ollut oikeasti innostanut Puolan kriisi. Oli vaikea selittää kansalaisille, että Danzig ei olisi voinut liittyä takaisin Saksan valtakuntaan, vaikka sen koko väestö tätä halusi. Puola ei tarvinnut Käytävää, koska sillä oli jo oma satamakaupunki ja yhteydet sinne sekä Danzigin satamaoikeudet.

Eurooppaa olisi pitänyt järkyttää se röyhkeys, jolla Englanti vaati muita taistelemaan puolestaan. Englantilaisia taas vastaava röyhkeys, jolla USA ajoi Euroopan maat sotaan. Belgian kaltaisten maiden oli katkaistava kaikki kauppasuhteet Saksaan, muuten elintarvikkeet ym. eivät saapuisi maahan Englannin satamista. Samaan aikaan Brysselissä yhä solmittiin kauppoja Englannin kauppiaiden ja Saksan välillä. Degrelle kertaa vastaavaa Britannian politiikkaa historiasta, kuinka Eurooppa soti Britannian rahoilla ja kuinka esim. belgialaisia ja hollantilaisia oli käytetty Waterloossa pahimmissa paikoissa ja uloimpana preussilaisten kera ja kuinka englantilaiset joukot olivat lähimpänä Kanaalia valmiina pakenemaan turvallisesti. Wellington oli antanut näiden sotia Quatre Brasissa ja Lignyssä eikä ollut lähettänyt tukea ajoissa. Samaan tapaan siis koko Britannia oli harrastanut saapumista sotakentille ja taistelukentille vasta viimeisenä ja viime hetkillä, kun muut olivat tehneet raskaan työn. 1940 pieni siirtoarmeija osallistui sotaan Ranskassa ja siinäkin oli väkeä etupäässä Dominioista. USA harjoitti samaa politiikkaa saapuen sotakentälle toden teolla vasta 1944. Belgia joutui tuleen heti ja aluksi kaatui kaksi kertaa enemmän sotilaita kuin tuosta siirtoarmeijasta.

Vankeus

Jo sodan alkaessa uhata pyysi Degrelle sotaministeriiltä lupaa ilmoittautua vapaaehtoiseksi ilmavoimiin., vaikka kansanedustajan hänen ei tarvinnut osallistua sotaan eikä koulutukseen. 10.6.1940 hän odotti ilmoitusta hyväksymisestä. Mutta kun hän itse yritti käyttää puhelinta, hän huomasi, että linja oli joko blokattu tai katkaistu. Myös ystävät olivat yrittäneet soittaa hänelle. Tämä herätti kysymyksiä. Pian soi ovikello ja miliisi vaati Degrelleä seuraamaan häntä oikeustalolle, jossa turvallisuuspoliisin johtaja esittäisi hänelle kysymyksiä. Epäilyttävää, mutta pidätyksestä ei ollut puhetta ja kansanedustajaa ei olisi ollut istuntokaudella lainmukaista pidättääkään ilman asianmukaista päätöstä. Puhuttelun sijaan Degrelle kuitenkin laitettiin synkkään arestikoppiin. Syytä ei kerrottu. Jonkin ajan päästä hänet vietiin Forestin vankilaan. Alkoi pitkä matka Belgiassa ja Ranskassa vankilasta toiseen. Demokraattinen järjestelmä toimi kuin Ranskassa ennen vallankumousta oli toimittu: ihmiset voitiin ilman perustetta laittaa Bastiljin vankilaan tai ajaa maasta ilman oikeudenkäyntiä pelkän kirjeen nojalla. Tuhansia muitakin belgialaisia vangittiin ilman syytettä tai oikeudenkäyntiä. Vangittuja yhdisti juuri se, että he olivat vastustaneet sotaa ja kannattaneet todellista puolueettomuutta sekä olleet piikkinä marxilaisten ja liberaalien lihassa. Tietenkin Rexistien johtoporras ja kansanedustajat vangittiin ja samoin Saskan lähetystö ja suuri osa maassa oleskelleista saksalaisista. (Huomio: Ilman oikeudenkäyntiä vangittiin myös Britanniassa kaikki fasistipuolueen jäsenet – useita tuhansia ihmisiä koko sodan ajaksi hirvittäviin olosuhteisiin. Mosley kaikkine kannattajineen)

Vartijat sanoivat, että heillä ei olisi ollut oikeutta pidättää häntä mutta heillä oli määräys eristää Degrelle. Hän sai kuulla, että eristys oli määrätty kolmeksi päiväksi. Degrelle sanoo saaneensa Oikeusministeriöstä tietää, että määräys oli monien ilkeiden ulkomaisten, vapaamuuraristen ja juutalaisten salajuonien tulos. Ilmeisesti kyse oli toidellakin jostain petoksesta, koska miestä ei aiottukaan vapauttaa, vaan häntä alettiin kuljettaa vankilasta toiseen. Ensin Belgiassa ja sitten hänet siirrettiin Ranskaan. Kolmen päivän jälkeenkään ei ollut mahdollista saada asianajajaa eikä lukea syytekirjelmää. Eristys ulkomaailmasta oli melko täydellistä koko ajan, mutta muita vankeja oli välillä selli- ja matkaseurana. Vankeja jouduttiin siirtämään koko ajan, koska saksalaiset etenivät niin vauhdikkaasti. Jo Belgian puolella miliisit hakkasivat vankeja pampuilla ja löivät nyrkeillä. Kaikkialla Degrelle joutui kuulemaan jatkuvia solvauksia ja syyttelyitä ja aina tuupittiin kiväärinperillä. Kirjassa on monta kuvausta pahoinpitelyistä. Hänen päällään saatettiin istua ja lyödä täysillä naamaan. Kerran Degrelle piestiin pahasti niin, että taju lähti. Verenpurkaumat olivat 14 päivää näkyvillä vapautuksen jälkeen ja toisen korvan kuulo lähes katosi. Hän oli pian nälän heikentämä ja vapauduttuaan hyvin huonossa kunnossa.

Vankeja myös nöyryytettiin monin tavoin. Alkumatkasta jo Jean Bartin kasarmilla vankien täytyi käydä pareittain käymälässä käsiraudoin toisiinsa kahlittuina. Munkit ja naiset eivät säästyneet kohtelulta. Tämän jälkeen Degrelle oli magneetti solvauksille. Kaksi tuntia hänelle ladeltiin törkeylksiä. Puolen päivän aikaan belgialainen miliisi eräässä pöydässä tajusi, millainen kuuluisuus Degrelle oli. Hän kutsui ranskalaiset sotilaat haukkumaan Degrelleä. Upseerit, lääkärit ja koko henkilökunta keittiössä oli pian miehen ympärillä uhkaillen ja solvaten. Degrelle oli aina ollut erittäin korrekti Ranskaa kohtaan, mutta nyt hänen vastustajansa olivat saattaneet kansakunnan pulaan ja tehneet hänestä syntipukin. Vaikka juuri he olivat syypäät kaikkeen ja juuri heistä Degrelle oli varoitellut. Ranskan lehdistö oli kuitenkin tehnyt jo 1937 Degrellestä kaikkein suurimman ranskalaisvihaaajan ja kansalaiset olivat nielleet kaiken. Elleivät sitten vain toimineet esivaltansa haluamalla tavalla vastoin parempaa tietoaan. Yksinkertaisimmat pitvät kuitenkin Degrelleä Hitlerin lähipiiriläisenä ja luulivat jopa, että heitä ei nyt pommitettaisi, kun ”hän” oli täällä. Ikäänkuin saksalaiset edes olisivat tienneet, missä Degrelle oli.

Enää ei yleisöä karkotettu auton ympäriltä ja tankatessa saattoi kuulla tappouhkauksia ja vaatimuksia Degrellen teloittamisesta. Tässä yhteydessä saapui korkea-arvoinen prefekti ja käski Degrellen pois vankien joukosta. Hänet vietiin muualle kuulusteltavaksi. Näihin aikoihin Degrellen henki olikin todella lähellä lähteä. Kuulustelussa ranskalainen kapteeni heilutti revolveria Degrellen nenän edessä ja huusi monta kertaa tappavansa tämän ja että hänellä olisi siihen valtuudet. Siten hän sanoi, että ei haluat liata toimistoaan, vaan mies tapettaisiin ulkona. Hän huusi käskyn neljälle miehelle. Degrelle vietiin kuitenkin mylvivän väkijoukon ohitse selliin. Muut kuorma-autot lähtivät eteenpäin. Koko kaupunginosa tuntui tietävän, että hän oli siellä ja odottavan Degrellen autoa. He huusivat: ”Kuolema! Kuolema!” Hän kuuli, kuinka sotilaat selittivät vartijoille, että Degrelle oli tuomittu kuolemaan ja että hänestä päästäisiin. Vartijat kävivät haukkumassa Degrelleä ja eräs heistä otti juomavesikannun pois (likaista sekin) sekä paidan pois housuista. Koska kädet olivat sidotut, housut putosivat, miköä herätti yleistä hilpeyttä. Pian väkijoukko yritti päästä selliin lynkkaamaan Degrellen. Jonkin ajan kuluttua hänet kuitenkin haettiin ja vietiin autoon, joka jatkoi matkaa kasarmin pihalta. Välillä pysähdyttiin ja sidottiin silmät, mutta sitten matka jatkui uuteen vankilaan, jossa kapteeni alkoi kuulustella Degrelleä ja syytti tätä vakoilusta. Kertoi myös tuominneensa tämän kuolemaan.

Degrelle vietiin sitten Lilleen oikeaan kauhujen linnaan. Hätä syytettiin taas vakoilusta, Berliinin laskuun toimimisesta, Ranskan häpäisystä ym. Kohtelu oli karua, mutta vielä karumpaa oli nähdä, mitä ympärillä tapahtui. Sellitoverin pää oli sinipunainen ja hän piteli paisunein sormin munuaisiaan. Hänen jaloissaan oli kovat tuskat. Toinen sylki hampaansa lasiin, jonka myötätuntoinen sotilas oli antanut. Saman tien lasi täyttyi verestä. Miehiä lojui apaattisena lattialla kauistuttavassa kunnossa. Muualta kuului kauhistuttavia tuskanhuutoja, kun ihmisiä kidutettiin. Puolen tunnin välein tuli kauhistuttavassa kunnossa oleva uhri takaisin. Myös naisia kidutettiin ja eräs itki yäpuolen sellissä. Eräs sellitoveri kertoi olleensa saksalainen pakolainen. Sodan alettua hän pakeni toistamiseen ja nyt Ranskaan, jossa oli joutunut vakoojahysterian uhriksi. Kauhuissaan Degrelle meni kuulusteluihin, mutta aivan yhtä hirveää ei hänelle tapahtunut sentään. Oli kuitenkin onni, että hän oli jostain syystä joutunut eroon 21 kannattajastaan, jotka olivat jatkaneet kuorma-autoilla. Heidät nimittäin oli murhattu raa’asti ranskalaisten toimesta. Ensin heidät oli kauhistuttavalla tavalla hakattu. Ruumiit olivat huonossa kunnossa niin, että useita ei edes tunnistettu. Koska Degrellen piti olla samassa lähetyksessä, hänen kuolemaansa pidettiin varmana. Hän pelastui em. vankikyydistä siksi, että hänen murhaamisellaan ilmeisesti palloteltiin ja hänet kaapattiin siitä. Kaikki jäi kuitenkin valeteloituksien käyttämiseksi. Ilmeisesti oli valmisteltu suuria toisinajattelijoiden (Fasistisluontoisten liikkeiden kannattajien) eliminointeja jo 1940, koska sodan oletettiin kääntyvän eri tavalla. Degrellen omaiset oli viety myös Ranskaan, josta heidät myöhemmin löydettiin. Monet tuhansista vangeista kuolivat. Suuri osa pidätetyistä saksalaisista myös.

Matka jatkui. Eräässä paikassa vartijat jättivät sellin oven auki aivan kuin toivoen, että Degrelle lynkattaisiin. Tätä ennen he olivat kuuluttaneet jokaiselle, että vangit olivat vakoojia. Toisessa paikassa taas suuri väkijoukko yritti päästä väkisin lynkkaamaan Degrellen. Kolmannessa taas uhkaava väkijoukko ympäröi pysähtyneen auton ja vaati kuolemaa Dgrellelle. Eräs musta oli jo hakenut bensiiniä, jotta koko auto olisi sytytetty tuleen. Ajaja sai auton käyntiin ja Degrelle pääsi pälkähästä. Ruokaa ei juuri ollut ja joskus täytyi leivänkannikkakin vaihtaa juomaveteen. Myös janossa vankeja pidettiin usein. Häväistyksiä, uhkauksia, kuulusteluja, vankitoverien teloituksia. Halki Normandian Caeniin, jossa hänet hakattiin ja hän näki taas kidutettuja saksalaisia ja tuli tietoiseksi näiden kovasta kohtalosta. Etelään Loirelle. Kuumaa, kylmää, janoa, kahleita, hirvittäviä uhkauksia. Choletin rautatieasemalla sattui merkillinen tapaus. Oli jälleen kehittymässä uhkaava tilanne kaaoksen keskellä, kun upseereita lähestyi Degrelle solvaten. Tällöin kommunisti Marius esti Degrellen kiusaamisen ja lynkkaamisen. Hän sanoi, että Degrelleen koskeva joutuisi tekemisiin hänen kanssaan. Sotilaat hieman epäröivät,mutta menivät sitten tiehensä. Sitten juna jatkoi matkaa. Matkalla kommunistivanki Marius veljeili kohtaamiensa kommunististen sotilaiden kanssa.

Ré:n saarella julma pahoinpitely. Muutoin vastaavaa kuin ennen. Siellä oli myös saksalaisia diplomaatteja Brysselin lähetystöstä. Diplomaatin koskemattomuus ei ollut estänyt belgialaisia pidättämästä myös heitä ilman pidätysmääräystä tai tuomaria. Heidän vaunuaan oli pommitettu ja 28 vankia oli kuollut. Kahteen päivään ei junanvaunun ovea avattu ja jano ja nälkä vangeilla oli niin paha, että yksi tuli hulluksi. Hänet ammuttiin Toursin asemalla. Yksi kuoli Saint Cyprieniin saavuttua. Siellä dysentriasta kärsineet vangit olivat joutuneet 7000 vangin leirille.

Bordeauxissa sotilaat näyttivät sanomaleteä, jossa kerrottiin Ranskan antautumisesta / aselevosta. Tämä oli tapahtunut 20.6. Mitään vapautusta ei kuitenkaan seurannut, vaan kovaa kohtelua ja jatkuvaa huutamista vankiloissa. 29.6. Degrelle kuitenkin luuli taas vapautuvansa, kun aamulla viiden aikaan oli herätys ja kerrottiin pikaisesta siirtymisestä. Matka jatkui itään ohi Toulousen. Lopulta saavuttiin Puy-en Velayn suurelle leirille. Täysin ulkomaailmasta eristetty Degrelle yritettiin kätkeä lopullisesti, koska hänen luultiin kuolleen. Suurelle 60 000 ihmisen vankileirille. Vankilääkärin tutkiessa Degrellen oli muutama hammas jo menetetty ja mies partainen ja suuresti laihtunut. Vankilääkärin kautta Degrelle sai kuitenkin sanan eräälle puoluetoverille, jonka vaimo oli täältä lähtöisin ja jonka arveli paenneen tälle pakolaisleirille. Tämä löytyikin kuin ihmeen kautta ja samaa tietä puoluetoveri, jonka kautta hän viimein sai annetuksi tiedon olinpaikastaan.

Uutinen Degrellen löytymisestä levisi nopeasti ja Belgiassa oikeusministeriö syytti sotilasviranomaisia ja päinvastoin. Ranskalaiset belgialaisia ym. Vapautusasiakirjat olivat jo valmiina ja vankilan henkilökuntaa pantu toimimaan asiassa. Degrelle sai vaatteita ja parempaa kohtelua, mutta neljän päivän päästä ei vapaus koittanutkaan, vaikka leirin päällikkö näin oli vakuuttellut. Miestä lähetettiin viemään ruumiskuljetuksella kohti uutta määränpäätä. Hän makasi kuljetuksen ajan ruumisarkussa. Jotain hämärää asiassa oli, koska matkaan oli lähdetty yötä vasten. Kesken kuljetuksen pysähdys. Kaniinin metsästys, sanoivat miliisit. Auton ovi jätettiin auki. Degrelle arvasi, että kaniini on hän ja näki jo uutisen silmisään, jossa hän olisi kuollut pakoyrityksen vuoksi. Hän pysyi mieluummin arkussaan, vaikka hinku pakoon oli kova. Pian toinen miehistä saapui autolle ilman kaniinia ja matka jatkui. He pysähtyivät erääseen taloon ja vartijat nukkuivat jalka vangin päällä pari tuntia. Sitten ruumiskuljetus jatkui Toulouseen. Sieltä Pyreneille lähelle Espanjan rajaa. Saavuttiin Vernetin vankileirille. Siellä oli 5500 ihmistä 44 kansakunnasta parakkikaupungissa, jossa Degrelle joutui B-leiriin. Siellä oli Francon karkottamia espanjalaisia, jotka olivat jo kaksi talvea olleet leirillä internoituina.Degrelle joutui siis olemaan keskellä Espanjan sisällissodan kansanrintaman kaikkein epämääräisimpiä elementtejä. Useimmat olivat tehneet jo useamman veriteon. He eivät yhtään epäröineet kehuskella menneisyydellään. Tämäkin sijoitus oli kai tarkkaan suunniteltu. Eli: Degrellen olinpaikka paljastui, joten hänet yritettiin kätkeä uudelleen ja vartiomiehet yrittivät saada miehen pakenemaan, jotta olisivat voineet ampua tämän.

Vernetissä oli ankara kielto pitää yhteyttä muihin parakkileireihin. Eleestäkin sai rangaistukseksi pieksämistä ja päiväkausien arestia ”lyijyarkussa”. Piikkilanka-aidan takana Degrelle havaitsi puoluetoverinsa, joka oli ajeltu kaljuksi ja silmät kuopalla. Monsista ollut ystävä oli Dekkenissä pidetty ja luurangoksi laihtunut ja leirille tuotu. Pian hän oli nähnyt monia tuttuja kasvoja, kansanedustajia, kirjailijoita, jotka oli myös siepattu Belgiassa ja raahattu tänne Pyreneiden autiuteen. Leirillä oli satoja flaameja ja wallooneja, tuhat italialaista, muutamia juutalaisia. Useimmat eivät tienneet syytä, miksi heidät oli vangittu. Eräs serbi oli tuonut Pariisiin hevosia viiden päivän viisumilla syyskuusa 1939. Kun hän ei ollut saanut 280 000 frangin suoritusta viidentenä päivänä, hään oli mennyt pyytämään idennystä oleskelulupaan. Hänet oli siirretty suoraan Vernetiin. Eräs tshekki oli pyydetty poliisin pakeille ja kahden pienen lapsen isä oli sulkenut oven huoelllisesti jat otellut käskyä. Hänet oli lähetetty suoraan Vernetiin ja pyynnöt ulko-oven avaamisesta evättiin pilkaten. 15 päivän päästä vasta oli ovi asuntoon avattu ja lapset löytyneet kuolleina. Vanhusten lisäksi oli lapsia. Luwempurgista oli tuotu 9-vuotias poika ja kaksi nuorempaa veljeä ja he olivat vielä heinäkuun lopussa leirillä. Saastaisella leirillä tehtiin pakkotyötä. Kalliilla hinnalla sai ostaa lääkkeitä ja kanttiiista ylimääräistä ruokaa kerrran viikossa, jos rahaa oli. Öisin kiusasivat syöpäläiset ja puolenyön jälkeen hirvittävä kylmyys. Vartijat vartioivat tarkasti konepistoolein ja jokainen pakoyritys olisi ollut tuhoon tuomittu. Vartijat olivat brutaaleja. Leiriä johti juutalainen nimeltään Bernheimer. Hän oli luonut internoituen uskonveljiensä ja muiden luottovankien kautta vakoojaverkon leiriin.Joka parakissa oli tällainen vakooja. Pakoyritykset olisi vuodettu heti eteenpäin. Silti pakoyrityksiä esiintyi ja ne päättyivät huonosti.

Degrelle aavisti pahaa, kun hänet kutsuttiin vartijoiden rakennukseen 22.7.1940. Päällikkö Bernheimer odotti häntä ja kertoi täynnä kiukkua Degrellen pääsevän vapaaksi. Hän antoi vapautustodistuksen Carcassonneen. Sitten Degrellen vain tarvitsi kävellä pois. Leirin ulkopuolella ei kuitenkaan kukaan ollut odottamassa häntä. Päällikkö oli neuvonut rautatien sijainnin ja että Degrelle saisi kokea kaiken lähemmin Carcassonen hotellissa ”Hôtel de la Citè”. Asemalla Degrelle nousi junaan ja matkusti kohti Toulousea, jonka asema oli täynnä pakolaisia. Sieltä junalla Carcassonneen. Lopulta löytyi oikea hotelli, mutta ovi oli kiinni. Degrelle sai kuulla, että hotelli oli suljettu jo vuotta aiemmin. Degrelle laittoi vangilta saamansa hatun päähänsä ja lampsi pitkin katuja. Hänet oli karkotettu Ranskasta ja nyt hän oli ilman rahaa ja ilman papereita vihamielisessä maassa.

Bernheimer oli saanut Vichystä määräyksen vapauttaa Degrelle ja tiedon, että viranomaisia oli saapumassa noutamaan tätä. Kun virka-auto oli saapunut Pariisista Vernetiin, oli Degrelle kadonnut. Bernheimer oli heti saatuaan tiedon vapauttamisesta lähettänyt tämän Carcassonneen. Tämä saatiin selville ja pian koko seutu etsi Degrelleä. Siten pian ohiajavasta autosta huudettiin Degrellen nimeä ja tämä oli pelastunut. Vaimo ja lapset löytyivät Limousinista eräästä kylästä, johon heidät oli ajettu pakolaisvirran mukana. Murhattujen lisäksi monet tuhansista vangituista belgialaisista olivat kuolleet. Lipunkantaja oli kuollut jo Brysselin poliisiasemalla kovaan kohteluun. Pappeja, nunnia, lääkäreitä ja sairaita oli kuollut. Veikkaan, että jos osta olisi ollut voitoillinen, Degrelle olisi ammuttu jo Belgiassa. Suunniteltiin kai vastaavanlaisia murhaorgioita, kuten sitten 1944-45 ja myöhemminkin tapahtui eli suuri puhdistus Euroopassa kansallisesta aineksesta.

Nyt Degrelle sai kuulla em. kannattajiensa kohtalosta. Kun hänet oli viety autobussilla Dunckerquen kasarmeilta ammuttavaksi, olivat vankitoverit ajettu edeltä Bêthuneen. Siellä vankilassa oli heitä pahoinpidelty kauhealla tavalla. Degrellen tavoin heidät oli viety 19/20/6 yöllä Abbevilleen. Siellä oli vankila täynnä ja heidät vietiin erääseen kellariin ennen Degrelleä, joka ei enää mahtunut sinnekään. Hän jatkoi saman tien Roueniin. Abbevillessä taas vangit oli noudettu kellarista neljä kerrallaan ja ranskalaiset sotilaat olivat pistimillä ohjaten vieneet seinän viereen ja lyöneet heidät kuoliaiksi. Papit, miehet ja naiset. Degrellen oli alunperin määrä olla samalla listalla. Saksalaiset joukot olivat saapuneet Abbevilleen vain muutamia tunteja myöhemmin ja olivat olleet vaikeuksissa ruumiiden tunnistamisen kanssa.

Myöhemmät vaiheet

Degrelle ei osallistunut hallintoon miehitysaikana mitenkään, vaan vetäytyi syrjään poliittisesta elämästä vapautumisensa jälkeen. 11.7.1941 hän ilmoittautui vapaaehtoisena sotilaana Wallonien SS-legioonaan 34-vuotiaana. Hänelle tarjottiin upseerin aemaa, mutta hän halusi palvella tavallisena sotilaana, koska piti tätä reilumpana menettelynä. Päätös itärintamalla taistelemisesta syntyi sisäisestä vakaumuksesta taistella bolshevismia vastaan länsimaisen kulttuurin puolesta. Hän taisteli koko sodan ajan 40 000 flaamin ja wallonin kanssa. Puolet heistä kaatui, ensimmäiseksi Degrellen kanssa lähteneistä 800 sotilaasta jäi henkiin vain kolme niistä, jotka taistelivat koko sodan. Marraskuussa 1941 hän aloitti korpraalina ja konekivääriampujana rintamalla. Haavoittui useita kertoja ja yleni lopulta prikaatinkenraaliksi. Tsherkassyn taisteluiden aikana Degrelle kunnostautui erityisesti ja prikaatin komentajan Julius Lippertin kaaduttua hän johti prikaatia. Hän sai rautaristin 1942, rautaristin ritariristin 20.2.1944 ja Hitlerin henkilökohtaisesti luovuttamana tammenlehvät ritariristiin 20.8.1944 (korkein mahdollinen kunniamerkki). Hän sai myös kultaisen lähitaistelumitalin. Hitler on sanonut, että jos hänellä olisi poika, hän toivoisi tämän olevan kuin Leon Degrelle. Lopulta hän johti kokonaista SS-divisioonaa.

Sodan lopussa Degrelle pakeni seikkailullisten vaiheiden kautta Norjaan, koska vastarintaliike ja Belgian hallitus halusivat hänen kuolemaansa. Vastarintaliike oli murhannut hänenveljensä Belgiassa 22.7.1944. 8.5.1945 hän lensi Oslosta Espanjaan Albert Speerin kanssa. Polttoaineen loppuminen johti pakkolaskuun San Sebastianissa ja Degrelle loukkaantui vakavasti. Hänen vaimonsa ja lapsensa pidätettiinBelgiassa ja hänet tuomittiin poissaolevana kuolemaan. Tuhannet rexistit vangittiin ja tuomittiin joko kuolemaan tai pitkiin vankeusrangaistuksiin. Sodan jälkeen vangittiin todella suuri määrä ihmisiä Belgiassa ja tuhannet saivat kuolemantuomion. Näistä yli kaksisataa pantiin täytäntöön. Degrelleä vaadittiin toistuvasti luovutettavaksi, mutta Franco ei taipunut. Ensin asia kuitenkin johtui Degrellen pahoista vammoista ja siitä, että luovutuksen ehdoista ei päästy yksimielisyyteen Belgian ulkoministerin Paul-Henri Spaakin kanssa. Degrelle haluttiin murhata. Otto Skorzeny auttoi salakuljettamaan Degrellen vaimon ja lapset Espanjaan, koska hallintio kielsi tämän.

Degrelleä ei voi millään perusteella pitää ns. kollaboraattorina, koska hän ei osallistunut miehityshallintoon. Hän taisteli rintamalla bolshevismia vastaan vuodesta 1941. Sodan jälkeen hän tuki monia Euroopan äärioikeistolaisia liikkeitä (Esim. Le Peniä) ja piti yhteyttä myös moniin SS-upseereihin. Hän kannatti EEC:tä. Hän toimi liikemiehenä Espanjassa, pesula-alalla ja kauppiaana. Espanjassa hän on kirjoittanut monia kirjoja lisää. Kuuluisin on kai sotamuistelmat (Verlorene Legion). Lisäksi on monta historiateosta. Häneltä jäi myös monta kirjaa viimeistelemättä. Mies kuoli 31.3.1994 hieman sen jälkeen, kun Mark Weberin IHR oli pettänyt hänen luottamuksensa, varastanut laajan teoksen käsikirjoituksen ja jättänyt sen julkaisematta. Kuoleman jälkeen Belgian hallitus kielsi jäännösten kuljettamisen Belgiaan. Erityinen Lex Degrelle julisti kaikki hänen kirjansa ja muut tekstinsä kielletyiksi.

Peter Hammondin podcastista: Sotamuistelmissaan Degrelle kertoo käyneensä Belgiassa 1944 huhtikuussa ja kaksi ja puoli miljoonaa ihmistä juhli kaduilla hänen paluutaan ja SS-miesten taistelua bolshevismia vastaan. Ei ihme, että voittanut saatanallinen vapaamuurarivalta on joutunut turvautumaan koviin otteisiin ja totalitarismiin. Kaikki olivat sota-aikana Neuvostoliittoa vastaan. Uusi vallanpitäjä joutui vlehtelemaan ja sensuroimaan kaiken ja aivopesemään massiivisesti sukupolvia, että viimein sai läpi nykyajan ja Euroopan tuhoamisne kansainvaelluksilla ym. Siis ilman suurempia kapinoita. Alla kommenteissa on esitetty Belgian vastarintaliikkeen ja voittajien nukkehallituksen toimia. Degrellen isä kuoli vangittuna ja hänen ystävänsä teloitettiin ym.

Kommentti: Tänään, kun äärivasemmistolaiset ”tutkijat” ja usein mediakin esittävät kaikkien nationalististen Euroopassa olevan täysin Putinin ideoimia ja rahoittamia, yhtä järjettömästi ennen sotaa liberaali lehdistö ja Länne yhteiuskunnat julistivat kaikkien nationalististen ja antikommunististen liikkeiden olevan Hitlerin kätyreitä, käskyläisiä ja palkansaajia. Sodan aikana ja jälkeen on kommunisteista ja liberaaleista maailmanvaltion rakentajista ja globalisteista tehty kelvollisia ja isänmaallisia, kun taas nationalisteja murhattiin ja vainottiin maanpettureina ja ”hitleristeinä” ja ”ihmiskunnan vihollisina”. Demokraattinen järjestelmä katsoi ja katsoo ne ryhmät, jotka se haluaa kieltää ja sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle, vihollisikseen. Ns. demokraattisissa valtioissa yrittää todellinen vallanpitäjä samastaa jopa isänmaallisuuden kansakunnan sijaan järjestelmään ja uskollisuuteen sille ja etenkin sen johdolle. Myös katsotaan viholliseksi ja petturiksi se, joka ei ota käskyjä USA:sta ja Britanniasta/Ranskasta ja myötäile niiden politiikkaa ehdottomasti. Tämä ei enteile hyvää nationalisteille. Melkoisesti ovat ajat muuttuneet, kun ennen vanhaan kaikki olivat kuitenkin isänmaallisia ja nationalismi oli melkeinpä ainakin nimellisesti jokaisen ideologia. Demokratia ei kuitenkaan hyväksy tämänsuuntaista ajattelua, koska se kuulemma on muka lähtökohtaisesti ”epädemokraattista”. Koko ajan systeemi on tullut enemmän esiin kaapista. Monet ovat jo alusta läöhtien kutsuneet demokratiaa(liberalismia) vain tieksi kommunismiinja piilokommunismiksi.

5 vastausta artikkeliin “Léon Degrelle

  1. Erich Kernin mukaan vastarintaliike Belgiassa murhasi 500 saksalaista sotilasta. Kuten muissa maissa, Lontoosta käsin kehotettiin partisaaneja murhaamaan ”yhteistoimintamiehiä.”

    Julius Lippert kertoo Arlonin ajoistaan, kuinka kauan rauhallisena ollut väestö alkoi kommunistiselta osaltaan toimia englantilaisten agenttien välityksellä niin, että saksalaisia sotilaita murhattiin väijyksistä. Lippertkin oli vähällä kuolla attentaatissa. Vastatoimet olivat sivistyneitä ja maltillisia. Vastarintaliikekin tosiasiassa hyvin pieni siihen nähden , millaiset massat ilmoittautuivat sodan jälkeen jäseniksi ja vaativat eläkettä. Näin myös Ranskassa. Yleensä nämä olivat kunnostautuneet vapauttamisen hetkellä ja sen jälkeen murhissa ym. Hyvin paljon suhteita omanneet liikemiehet pääsivät kuiville, mutta osa ammuttiin niistä, jotka olivat rikastuneet kaupoilla ja muilla liiketoimilla Wehrmachtin kanssa. Ja hyvin lukuisat olivat. Sodanjälkeiset prosessit olivat kauhistuttavia ja epäoikeudenmukaisia. Mutta siis ennen niitä kommunisti- ym. elukat suorittivat joukkomurhia ilman kenguruoikeuttakin ja myös naisten pahoinpitelyitä. Sodanjälkeiset prosessit olivat kaameita valheorgioita ja summittaisten puhdistusten luontoisia. Saasta-aines eli kommunistipartisaanit murhasivat nationalistisia aineksia. Esim. Italiassa fasisteja murhattiin todella suuria määriä. Mutta siis myös Ranskassa.

    Lippert kertoo saaneensa tietää, kuinka saksalaisten kanssa yhteistyöstä epäiltyjä naisia oli nöyryytetty pakottamalla ryömimään alas rappuja nelinkontin ulosteiset wc-harjat takapuolessa tai oikeammin vastarintasankarien käytellessä näitä harjoja mielensä mukaan ja toisten hurratessa. Näin siis Belgiassa ja varmasti yhtä ja toista kuutakin on sattunut.

    Arlonin aikana Lippert koki itse kommunistien hirveyden, kun Eurooppaa kommunismin hirviötä vastaan uljaasti puolustamassa olleiden vallonista kansalaisuutta olleiden SS-miesten puolisoita ja jopa lapsia murhattiin kommunisti-iskuryhmien taholta. Paikalliset fasistit tietenkin joutuivat vastaamaan jahtaamalla rikollisia. Näiden rikollisten saamat oikeutetut rangaistukset tietenkin kostettiin poliiseille “vapauttajan” toimesta.

    Tykkää

  2. Lippert kertoo, kuinka todellakin vastarintaliike murhasi Belgiassa itärintamalla taistelevien SS-miesten vanhempia, sisaruksia, lapsia ja vaimoja. Esim. Leon Degrellen veli murhattiin, vaikka tämä oli vain täysin epäpoliittinen apteekkari. Kaksi nuorta miestä ampui veljeä selkään, kun hän etsi heille heidän pyytämiään lääkkeitä apteekkinsa hyllyltä. Murhaajat saatiin kiinni ja sodan jälkeen heidät julistettiin marttyyreiksi vastarintaliikkeen taholta. Degrellen isä vangittiin sodan jälkeen ja tämä kuoli vankeudessa pian, koska oli vanha ja sairas mies. Degrellen vaimo istui 6 vuotta, kunnes armahdettiin ja karkotettiin maasta. Erittäin vihainen Lippert on Knut Hamsunin kohtelusta, josta hän kertoo paljon eikä tapahtunut mairittele norjalaisia hallintomiehiä

    Sodan jälkeisten aikojen kuvaukset ovat shokeeraavia. Resistance ja sen taustavoimat (esim. maailman timanttityöntekijöiden liitto, johon eivät kuuluneet vain hiojat ym, vaan myös eri timanttikeskusten ja liikkeiden tärkeimmät miehet ja siis koko timanttikauppaa hallinnut valtava kartelli, joka koostui ja kostuu lähes yksinomaan juutalaisista eli heillä on tämä ala monopolina) vaativat mahdollisimman monta teloitusta, jotka olivat todellisuudessa murhia, sillä kaikki tuomiot perustuivat väärennöksiin, vääriin valoihin ym. Esim. pakoa yrittäneen terroristivangin ampuminen hätävarjelun omaisesti, kun tämä käy päälle, johti Ranskassa kuolemantuomioon moitteettomalle sotilaalle. Myös ilman syytä lavastettiin syylliseksi. Lippert oli vähällä saada kuolemantuomion, vaikka oli täysin syytön. Kun mitään moitittavaa ei olut löytynyt, hänen vastuullaan olleet ja poliisin avuksi terroristeja jahdanneet sotilaat, jotka olivat surmanneet tulitaistelussa neljä erittäin rikollista terroristia, jotka tekivät myös lukuisia tavallisia rikoksia, päätettiin väärennetyllä tutkimuksella lavastaa “rikollisiksi”, jotka olisivat teloittaneet terroristit vangiksi oton jälkeen lähietäisyydeltä. Näin siis 5 vuotta kaiken jälkeen. Vahingossa oli valehdeltu sellainen kaliiberi, jota ei Wehrmacht käyttänyt. Onneksi sentään alioikeus vapautti Lippertin, mutta seuraava oikeusaste tuomitsi hänet vuosiksi vankeuteen. Todellisuudessa ei kai hirveä rikos olisi ollut teloittaa tuollaiset suurrikolliset vangiksi ottamisen jälkeen. Koplan päällikkö selvisi kuitenkin sodan jälkeen hengissä, mutta oli sen verran kovan luokan ammattirikollinen, että joutui oikeuteen lopulta Belgiassa. Hänet hiljennettiin, koska hän tiesi liikaa.

    Belgiassa oli myös saksalaisystävällisiä alueita ja erään kaupungin vastarintaa vastaan taistellut pormestari, joka oli paennut Saksaan, valittiin uudelleen pormestariksi 1947. Tämä aiheutti suuren närkästyksen em. timanttikauppiaiden “ammattiliiton” taholta. Vaimo sai pariskunnan palaamaan liian aikaisin kotimaahan ja Resistance otti miehen vastaan pesäpallomailoin. Mies oli kokenut pahan pommi-iskun ja taistellut hengestään sodan aikana. Nyt haavat aukesivat uudelleen. Kommunistielukat pitivät miestä päiväkausia maakuopassa. Oikeuslaitos tuomitsi miehen kuolemaan.

    Teloitukset jatkuivat vuoteen 1950. Kuten Ranskassa, teloitukset olivat Belgiassa julkisia. Belgiassa niitä jatkettiin monta kertaa poliittisten debattien ja kiistojen osana, kun eri tahoja osana demokraattista prosessia päätettiin miellyttää. Sosialistit ja liberaalit vaativat laajoja teloituksia, kun taas katolinen puolue vaati sovintoa ja “anteeksiantoa”. Teloituksia oli kerääntynyt katsomaan kommunisteista, sosialisteista ja juutalaisista ym. koostuva joukko, joka riemuitsi kaamealla tavalla aina teloitusryhmän ammuttua aseensa. Tämä kuvaus sai minut ajattelemaan, että eliitti luo kaikkina aikoina tällaisen roskaväen terrorisoimaan ihmisiä. Kommunistit pyrkivät valtaan terrorin avulla ja esim. nykyinen äärivasemmisto saattaa käskyn saadessaan olla aivan samanlainen elukkalauma kuin olivat järjestelmällisiin raiskauksiin, kidutuksiin ja murhiin sota-aikana syyllistyneet kommunistit eri maissa

    Tykkää

  3. Palaan vielä tuohon Lippertin kirjaan sen verran, että viimein 1950 muutama partisaani joutui oikeuteen törkeästä iskusta erään kaupungin raatihuoneelle saksalaisten vetäydyttyä. Omaiset saivat aikaan oikeudenkäynnin, mutta syylliset saivat vapauttavan tuomion, koska “he olivat toimineet hyvässä uskossa”. Prosessissa puitiin paljon sitä, kuka oli vastuussa Lontoon pakolaishallituksen nimissä lähetetyistä käskyistä tappaa belgialaisia “yhteistoimintamiehiä”. Radio-ohjelmat siis kannustivat terrorismiin ja sotarikoksiin. Vastuullista ei löytynyt, koska belgialaiset sanoivat brittien määränneen kaikesta sisällöstä ja britit väittivät taas vieraidensa olevan vastuussa.

    Tykkää

  4. Ennen sotaa siis kansallisissa liikkeissä esiintyi suoranaista uhkaa tälle asioiden tilalle, mutta todellisuudessa jo kauan Eurooppa oli ollut salaisen eliitin vallassa ja kansakunnat palvelleet tätä eliittiä. Nämä nationalistiset liikkeet olivat kuitenkin potentiaalinen uhka, vaikka kaikki niiden jäsenet ja kaikki liikkeet eivät tajunneet maailman luonnetta luonnetta ja ongelmien syitä. Tietenkään kaikki jäsenet eivät edes kansallissosialistisessa puolueessa ymmärtäneet asioita ja tuskin monikaan täydellisesti. Kun kansallissosialistinen Saksa irrottautui tästä palvelemisesta, sitä vastaan alettiin heti puuhaamaan sotaa. Eliitti julisti esim. juutalaisjärjestöjen kautta armottoman taloussodan ym. Sodan jälkeen kaikissa maissa nationalistiset liikkeet lakkautettiin ja ne julistettiin pahuuden perikuviksi. Suurissa puhdistuksissa murhattiin kaikissa maissa kansakunnan parhainta ainesta. Nämä puhdistukset olivat Lippertin 1950 kirjastosta lainaamiensa USA:n hallituksen asiakirjojen mukaan FDR:n hallinnon vaatimus ja visio.

    Tykkää

  5. Peter Hammondilta on ilmestynyt AC Hitchcockin sivulla haastatteu, jossa kerrataan Degrellen sotamuistelmia. Itse olen lukenut vasta kesään 1942. Kirjassa kerrotaan neuvostolaisten hirveistä julmuuksista virolaisille heti ensimmäisten joukkojen taholta. Ja meille valehdellaan, kuinka muka saksalaiset (joissakin valheissa myös virolaiset mukana) olisivat murhanneet Kloogan keskitysleirin jäsenet vetäytyessään. Tosiasiassa vangit evakuoitiin länteen

    Degrelle kävi huhtikuussa 1944 Belgiassa ja kaduilla kaksi ja puoli miljoonaa ihmistä juhli häntä. Tässä oli todellinen Belgia ja kommunistinen antifa oli maan kuona-ainesta

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create your website with WordPress.com
Aloitus
<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: