Tulle ja Oradour-sur-Glane

Lähde: Hans Meiser teoksessa Der Grosse Wendig 2, ss. 86-98. Artikkelin lähteinä ovat olleet Herbert Tagen teokset Woist Kain? ja Wo ist Abel? sekä Vincent Reynouardin saksannettu teos Die Wahrheit über Oradour. Myös Tagen teoksesta suoraan muutama poiminta.

Oradour-sur-Glane on ranskalainen kylä 23 km Limogesista luoteeseen. Se on hyvin kuuluisa ja tapahtumista siellä on tehty keskeinen osa länsimaiden sotapropagandaa. Kun liittoutuneet olivat nousseet maihin 6.6.1944, sai 2. panssaridivisioona ”Das Reich” 8.6. käskyn siirtyä Etelä-Ranskasta Normandiaan. Matkalla sen oli määrä varmistaa aluetta Limogesin seudulla, jossa oli havaittu vahvaa partisaanien läsnäoloa ja toimintaa. 9.6. taisteltiin Tullessa, jolloin monta saksalaista sotilasta murhattiin mitä hirvittävimmällä tavalla. Illalla 9.6. ritariristillä palkittu pataljoonankomentaja Sturmbannführer Helmut Kämpfe oli liikkeellä yksin henkiläautolla kärjessä ja joutui partisaanien vangitsemaksi. Seuraavana aamuna saivat saksalaiset lähteistään kuulla, että korkea saksalaisupseeri oli vangittu ja Oradourissa tapahtuisi tämän julkinen teloitus ja polttaminen. Alueella toimi partisaaniyksikkö, jota tuki koko alueen väestö. Kämpfeä yritettiin välittömästi vapauttaa lupaamalla vapauttaa 30 vastarintaliikkeen sissiä ja 40 000 frangin lunnaat. Sturmbannführer Adolf Diekmann sai käskyn marssia Oradouriin 1. pataljoonansa kanssa ja jos Kämpfeä ei löydy, vangita partisaanijohtajia, jotka voitaisiin vaihtaa Kämpfeen. Partisaanit eivät olleet vastanneet vapautetun partisaanin välityksellä lähetettyyn viestiin.

Oradourissa 1. pataljoona joutui tulitaisteluun, jonka jälkeen se löysi useita alueella aiemmin murhattuja saksalaisia sotilaita, jotka oli julmasti murhattu ja joiden ruumiit oli häväisty mitä kuvottavimmilla tavoilla. Alue miehitettiin ja taloissa suoritettiin etsinnät. Tällöin löydettiin useita ase- ja ammusvarastoja. Tämän jälkeen Diekmann määräsi kylän miehet (jotka varmuudella olivat partisaaneja) erilleen taloihin ja sijoitti naiset ja lapset kirkkoon. On syytä mainita, että ampumalla miehet Diekmann toimi vastoin käskyjä, sillä hänen oli käskyn mukaan odotettava korkeamman tahon päätöstä ammuttavista panttivangeista eli niiden määrästä ja valinnasta. Reynouardin artikkelin mukaan on todennäköistä, että ampumispäätökseen vaikutti kirkon räjähdys, jonka saksalaiset tulkitsivat hyökkäykseksi. Tätä tukevat silminnäkijöiden kertomukset ammuskelun äänten kylässä alkamisesta välittömästi kirkon räjähdettyä. Kämpfe oli Diekmannin ystävä, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että partisaanien strategia onnistui yli odotusten Oradourissa. Partisaanit selvästi yrittivät jatkuvilla raakuuksillaan saada saksalaiset suorittamaan laajoja kostotoimia, joiden taas saattoi odottaa kääntävän asukkaiden mielet partisaanien puolelle ja samaan tukemaan heitä terroritoiminnoissa. Jo se, että Diekmann määräsi kaikki miehet ammuttaviksi, oli hyvin poikkeuksellista. Ikävä sattuma lahjoitti heille ja uudelle Ranskalle sodan jälkeen vielä paljon paremman propagandan aiheen. Diekmann nimittäin määräsi partisaanien talot poltettavaksi, jolloin monta vielä piilossa ollutta ammuskätköä syttyi tuleen ja ne aiheuttivat räjähdyksiä. Koska kirkon tuhoutumisen yhteydessä ei ole kuollut saksalaisia, on melko varmaa, että se syttyi em. räjähdyksistä lennelleistä palavista esineistä eikä kirkossa mahdollisesti kätkeytyneenä olleiden partisaanien kanssa käydystä taistelusta. Joka tapauksessa osoittautui, että partisaanien pääammusvarasto oli piilotettu kirkon torniin, joka räjähti kirkon katon sytyttyä tuleen. Samalla räjähti koko kirkon katto ja muureja ja suuri osa sisällä olleista räjähti kappaleiksi. Partisaanijohtaja Guingoinin brittiläistä alkuperää ollut ammus- ja räjähdysainevarasto vaati yli 500 uhria. Ranskalaiset lähteet ovat nimenneet 548 uhria kirkosta, kuntaas ammuttuja miehiä oli n. 400. (Kommentti: Yksi mahdollisuus on tietenkin se, että partisaanit räjäyttivät itse varastonsa, jotta se ei joutuisi saksalaisten käsiin. Ehkäpä aikasytyttimellä? Olisiko tässä jotain sordiinoa päällä mahdollisten tuomioiden ja suuttumuksen välttämiseksi, kun ei selkeästi uskottavinta syytä oleteta eli että partisaanit olivat kirkon sytyttäneet. Ei mikään kekäle)

Outoa on, että piispa Rastouil, joka saapui paikalle kolmen päivän päästä seurueineen, vaikenee kaikesta. 71-vuotias paikallinen pappi Abbe Chapelle katosi jäljettömiin. Sturmbannführer Kämpfen kuolema on kaikkien todisteiden nojalla ollut erittäin julma, mikä kai ilmenee hänen luurangostaankin, sillä Ranska on kieltäytynyt kertomasta hänen hautansa sijaintia ja siis estänyt Haagin sopimusten vastaisesti tutkimukset asiasta. Vasta 13.1.-12.3.1953 järjestettiin oikeudenkäynti Bordeauxissa suuren julkisuuden ja propagandan kera. Kyseessä oli kuitenkin näytösoikeudenkäynti, jossa ei pyritty selvittämään totuutta, vaan pikemminkin sillä tuettiin Ranskan virallista propagandaversiota tapahtumista, joiden mukaan alue olisi ollut rauhallinen ja saksalaiset olisivat ilman mitään syytä suorittaneet hirvittävän joukkomurhan. Silminnäkijätodistukset, joiden perusteella tuomiot luettiin, on osoitettu selvästi valheellisiksi. Esim. ruumiiden valokuvat kirkosta kertovat selvästi räjähdyksesta tai räjähdysten sarjasta ja lyhyestä tulipalosta. Virallisen version mukaan saksalaiset polttivat kirkon ja estivät siellä olleiden ulospääsyn (todellisuudessa ulos selviytyi useita ihmisiä). Vain yksi olisi päässyt ihmeen kaupalla pelastumaan ikkunasta luotisateessa saaden osumia (“todistaja” tarvittiin). On merkillistä, että Oradourin oikeudenkäynnin asiakirjat ja Ranskan viralliset tutkimukset tapauksen johdosta on salattu vuoteen 2053 asti.

Koska Diekmann ja muut osalliset upseerit olivat kuolleet, yhtään upseeria ei tuomittu, vaan heidät vapautettiin syytteistä. Kaikki paikalla olleet sotilaat tuomittiin, mukaan luettuina 13 elsassilaista. 43 3. komppanian jäsentä tuomittiin kuolemaan, mutta läsnäolijoista vain yksi elsassilainen ja yksi saksalainen. Muut 3. komppanian jäsenet tuomittiin 4-12 vuoden vankeusrangaistuksiin. Merkillisellä tavalla Saksan liittohallituksen kanssa sovittiin, että näytösoikeudenkäynnin tuomioita ei toteuteta, vaan kaikki tuomitut vapautettiin ehdotonta vaitiolovelvollisuutta vastaan Oradourin tapahtumista. Liittohallitus taas lupasi olla milloinkaan kyseenalaistamatta tuomioita ja vääriä syytöksiä. Myös Elsassissa olivat tuomiot herättäneet sellaisen suuttumuksen, että niitä ei pantu täytäntöön. Saksan puolelta on vaitiololupausta kunnioitettu melkoisen täydellisesti. Kun ranskalaiset alkoivat järjestää suuria propagandakampanjoita ja lynkkausmieliala nousi maassa, asioista perillä ollut Herbert Tage katsoi velvollisuudekseen julkaista kirjansa 80-luvulla. Reynouard on myös haastatellut useita salattuja siminnäkijöitä ja tehnyt usean muun tutkijan kanssa laajan tutkimuksen moderneilla menetelmillä kirkon raunioiden ym. perusteella 90-luvulla. Ranskan hallitus esti kirjan ilmestymisen Ranskassa ja takavarikoi myös videon. Reynouard tuomittiin “sotarikosten hyväksymisestä” 3 vuodeksi vankilaan ja hänen tutkimusaineistonsa on takavarikoitu eurooppalaisella pidätysmääräyksellä myös Belgiassa, jonne mies oli paennut vainoa.

Mielenkiintoinen on Reynouardin haastattelujen (kertovat räjähdyksestä jne) lisäksi myös Bundeswehrin yliluutnantin Eberhard Matthesin valaehtoinen todistus. Hän oli 1963 upseerina pitkän aikaa joukkojenharjoituspaiakssa La Courtinessa ja kesällä 1964 yksityisesti perheensä kanssa Lounais-Ranskassa. Koska hän oli kiinnostunut sotatapahtumista, etenkin panttivankien ampumisista ym pakkokeinoista, hän vieraili useiden sotatapahtumiin liittyvien kuuluisien paikakuntien lisäksi myös Oradourissa. Hän yllättyi asukkaiden ystävällisyydestä saapusessaan saksalaisesa univormussa kylään. Välittömästi autoa ympäröivät iloisesti tervehtivät lapset ja aikuiset ihmiset. Vanhemmat ihmiset sanoivat, ettei esitteiden tarinoita kannattanut ottaa kirjaimellisesti todesta. Asiaan liittyi paljon salattua, joka ei ollut tullut julki. Kun aivopesty mies oli protestoinut ja tuominnut maanmiestensä käytöksen, vastaus kuului selkeästi ja varmasti, että saksalaiset eivät suinkaan kirkkoa olleet sytyttäneet. Päinvastoin saksalaiset SS-miehet olivat henkensä kaupalla (yksi kirkolla olleista sotilaista todella kuoli katolta tippuneeseen esineeseen) pelastaneet kirkosta monta naista ja lasta. Kaksi naista paikalla olleista sanoi SS-miesten pelastaneen heidät. Sillä välin pormestari oli saapunut paikalle. Hän kertoi iloitsevansa nähdessään ensimmäistä kertaa sodan jälkeen saksalaissotilaan univormussa Oradourissa. Hän kertoi olevansa tosin vasemmistolainen, mutta nyt menneet olivat menneitä ja maat liittolaisia. Sodan tapahtumat tuli pormestarin mielestä nähdä sellaisina kuin ne olivat ja ottaa niistä oppia. Sodassa tapahtui kaikenlaista ikävää. Taas saksalainen protestoi, mutta pormestari kertoi, että myös vastarintaliike Maquis oli tehnyt saksalaisia sotilaita kohtaan paljon rikoksia, minkä vuoksi yhtään saksalaista ei teloitettu ja lähes kaikki vangitut oli vapautettu pian tuomioiden jälkeen. Lastenvaunut ja muu rekvisiitta kuului aiheella rahastukseen ja propagoimiseen. Upseereilta Matthes sai kuulla, että muiden tapahtumien ohella syy Oradourin vastatoimille oli se, että etenevät joukot olivat kohdanneet juuri paikkakunnan kohdalla saksalaisen sairasauton, joka oli poltettu matkustajineen, jotka oli sidottu ohjauspyörään.Vastaavanlaisella julmalla tavalla oli juuri todettu murhatuksi vangiksi jäänyt korkea upseeri (Tage: jonka julkista polttamista partisaanit julistivat etukäteen). Myös ranskalaiset joukot olisivat suorittaneet vastatoimia tuollaisen jälkeen eli panttivankien ampumisia kansainvälisen oikeuden mukaisesti. Siksi monet sotilaat ja upseerit Ranskassa eivät vieraile Oradourissa eivätkä näe tapahtumissa mitään kunniallista tai sellaisen muistamisen arvoista, mitä harjoitettiin vallanpitäjien taholta. Vuonna 1964 asioista kiinnostuneen Matthesin vierailtua taas kylässä, vanha kioskinpitäjä vahvisti alueella elävän vielä monta todistajaa, joiden todistusta ei oikeudenkäynnissä haluttu kuulla tai joiden sanomisia rajoitettiin. He tiesivät tarkasti, kuinka kaikki oikein tapahtui.

Sylvester Stadler, rykmentinkomentaja, tutki Diekmannin toimet heti kauhistuttavien uutisten jälkeen. Diekmann kaatui Normandiassa ennen tuomiota. Diekmann oli siis toiminut vastoin käskyä ampuessaan partisaaneja omin päin, mutta kansainvälistä oikeutta hän ei ollut loukannut. Vaikka syy naisten ja lasten kuolemaan on selvästi partisaanien, 8.3.1988 ARD-yhtiön sodanjälkeistä propagandaa julistava ohjelma johti Tagen kirjoista huolimatta DDR:ssä SS Obersturmführer Heinz Barthin näytösoikeudenkäyntiin Itä-Berliinissä. Reynouard oli juuri huhtikuun alussa 2011 päässyt vankilasta. Hän totesi paitsi esim. räjähdysten silponeen ruumiita, niin myös nostaneen huomattavia lämpötiloja paikallisesti, jolloin ihmistuhkaa levisi monin paikoin metrin korkeuteen ja vahingoittumattomksi jääneen rippituolin edessä olivat lastenvaunut sulaneet metalliosistaan. Saksalaisille valtava ja kirkon tornin tuhonnut räjähdys oli tietysti täydellinen yllätys. Naiset ja lapset SS:n ohjeet käskivät jätttää rauhaan ja esim. Tullessa hirvittävien raakuuksien jälkeen saksalaiset surmasivat panttivankeja ampumalla vain oletettuja taistelijoita. Koska uhreja oli paljon, siellä ammuttiin vain suhteessa 1:1 partisaaneja ja panttivankeja verrattuna saksalaisiin terroristien uhreihin. Saksalaiset eivät missään muuallakaan syyllistyneet naisten ja lasten tappamiseen. Kommunistien johtama vasemmiston vastarintaliike sai ohjeensa Stalinilta ja sitä johti pieni piiri. Ranskalaiset ovat yrittäneet syyttää espanjalaisia sisällissodan veteraaneja raakuuksista ja ryöstömurhista, mutta kyllä koko kommunistinen vastarintaliike toimi täysin terroristisesti ja uskomattoman brutaalisti talloen kaikki kansainväliset säännöt jalkoihinsa ja luopui kaikesta ihmisyydestä.

Tulle

8.6.1944 olivat FTP-partisaanit eli kommunistisissit murhanneet saksalaisosaston. Ruumiit oli silvottu kauhealla tavalla. Katunaiset olivat talloneet ruumiita ja niitä oli asetettu ympäriinsä ja niiden käsiin oli asetettu sukuelimiä jne. Samana päivänä panssaridivisioona Das Reich valtasi takaisin Tullen 9.6. ja löysi 120 murhatun saksalaisen ruumiit. Oikeastaan vastatoimet olivat miedommat kuin suhde 1:1, sillä vain 98 ihmistä teloitettiin kostoksi joukkomurhasta. Sodan jälkeen tämän kunniakkaan valiojoukon (Das Reich) ilmoitettiin ranskalaisen standardikirjallisuuden taholta matkanneen Normandiaan tappaen, ryöstäen ja tuhoten. Partisaanien osuus vaietaan ja valhetta on lisätty 100 % siis muutenkin. Sama propaganda pyörii edelleen. Partisaanisota oli täysin laitonta ja vielä enemmän sen vuoksi, että Ranska oli aselepoehdoissa luvannut pidättäytyä kaikesta saksalaisjoukkojen vastaisesta toiminnasta. Tammikuusta 1943 maaliskuuhun 1944 partisaanit tekivät 4983 rautatiesabotaashia, 1159 kaapelisabotaashia, 2966 erilaista sabotaashia, 1440 tuhopolttoa ja 1251 hyökkäystä Wehrmachtia vastaan. Siis 15 kuukaudessa 12 000 räikeää rikkomusta. Myös esim. yli 400 ranskalaista sai surmansa partisaanien attentaateissa vain kolmen tarkasteltavaksi valitun kuukauden aikana.

Tullessa Vichyn joukot olivat poistuneet ja jättäneet pienen saksalaisen yksikön kylään. Partisaanit olivat hyökänneet ja kun saksalaiset kasarmilla olivat antautuneet, 40 sotilasta oli murhattu kadulle. Myöhemmin murhattiin muita, saniteettihenkilökuntaa ja rautatieläisiä ym.seuraavana päivänä hautausmaalla ja läheisessä metsässä. Myös 20 sotilasvankia lisää. Ruumiissa oli läheltä suoritetun teloituksen ampumalla osumajälkiä niskassa ja selässä. Sairaalassa oli 30 haavoittunutta pelastunut urheiden yksittäisten ranskalaisten ansiosta, jotka olivat saaneet partisaanit karkotettua ovelta ja estettyä haavoittuneiden viemisen myöhemmin murhattavaksi tai ampumisen. Ruumiiden häpäisemisen varmistaa myös General Bridoux, Petainin hallituksen puolustusministeriön valtiosihteeri. Tri Hans Luther kertoo ruumiiden kallojen olleet lyöty murskaksi ja silmiä oli kaivettu ulos.Eläviä saksalaisia oli raahattu kuorma-autojen perässä ja silvottu tunnistamattomiksi. Kahden ruumiin kantapäät oli lävistetty ja reisitä viety köysi, joista eläviä ihmisiä oli raahattu. Useiden jalkapohjista oli ammuttu kuusikin kertaa jalkapöydistä läpi eli kuolemaa oli pitkitetty tuskallisilla tavoilla ja teloittamisista oli tehty julmia näytelmiä. Saatiin selville, että sukuelimiä olivat leikelleet kommunistien kanssa kulkeneet naiset.

On rikollista, että saksalaisten ja partisaanien väliset konfliktit ovat poikineet Ranskassa runsaasti oikeudenkäyntejä, joissa on tuomittu kansainvälisten lakien mukaan toimineita saksalaisia upseereita, kun taas rikolliset ja raa’at partisaanit on jätetty tuomitsemata teoistaan. Saksalaisia uhreja siunanneet papit ovat ilmeisesti ylempää tulleen tahon määräyksestä vaienneet, jotta julmuuksista saksalaisia kohtaan ei olisi todisteita. Häväistyjen ja kidutettujen saksalaisten ruumiit on haudattu salaisiin paikkoihin. Papit vaikenevat myös siis ranskalaisten vastarintamiesten ym. ruumiiden siunaamisistaan ym. kokemuksistaan. Prefektit ovat estäneet halukkaita ranskalaisia tutkijoita tutkimasta saksalaisia vainajia. Ranskalaista propagandaa saksalaisten suorittamista raakuuksista ei ole minkään muunkaan sodan tapahtumien yhteydessä näytetty toteen. Raakuuksista syytettyä Gestapoa, joka toimi partisaaneja vastaan, on myös syytetty kidutuksista. Vincent Reynouard on tutkinut myös Gestapon toimintaa Ranskassa ja todennut, että se ei turvatutnut väkivaltaan kuin poikkeuksellisesti törkeiden rikosten ym. uhatessa ja vain tarpeelliseksi katsomallaan määrällä. Potkimista, lyömistä ja ruoskimista oli, myös veden alla pitämistä tms. Tämä oli kuitenkin varsin yleistä eri maiden armeijoissa suhtauduttaessa erittäin vakaviin ukakuviin, kun kyseessä oli todellinen syyllinen terroristitekoihin ja raakuuksiin ja kyse oli rikosten estämisestä. Väkivalta tuntuu olleen sitäpaitsi harvinaista ja se kohdistui lähinnä miehiin. Mitä ilmeisimmin vasemmiston ja muidenkin jauhama ratkutus “natsirikollisten” palkkaamisesta tiedustelutehtäviin osasto Gehlenin ja CIA:n palvelukseen on aivan täysin vailla perusteita. Klaus Barbiekin on ollut alansa ammattimies ja mitä ilmeisimmin toiminut täysin ohjeiden mukaan. Reynouardin mukaan Gestapo oli täysin tavallinen poliisi. Siis länsimaiden mittapuun mukaan ja siis kaikesta päätellen niitä lempeämpi. Uskottavaa on, että jos Barbie on tehnyt rikoksia, niin lähinnä CIA:n palveluksessa, kuten erinäiset tutkivien journalistien kirjat antavat ymmärtää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create your website with WordPress.com
Aloitus
<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: