Ranskan vastarintaliikkeen terrori sodan jälkeen

Der Grosse Wendig-niminen teos (osa 3) sisältää kaksi mielenkiintoista artikkelia Ranskan vastarintaliikkeen tekemistä julmuuksista maanmiehilleen sodan jälkeen. Otsikkoina tässä esityksessä on ilmoitettu kukin artikkeli, joka on ollut lähteenä sitä seuraavalle esitykselle.

Rolf Kosiek: sivut 397-398

Ranskan sotapropaganda väitti saksalaisten teloittaneen miehitysaikana 75 000 ranskalaista. Lukua ei juuri uskallettu kiistää tahoilla, jotka eivät halunneet sylkykupeiksi ja vainotuiksi. Oikeastaan kiistäjät rikkoivat lakia ja heitä vainottiin valtion taholta. Vuonna 2007 myytin kaatoivat historioitsijat Jean-Pierre Besse ja Thomas Pouty teoksessa Les Fusilles: Répression et Exécutions pendant L’Occupation. He paljastivat oikean luvun olevan 4000. Näin monta siis terroristia, rikollista, sabotööriä tai vakoojaa teloitettiin joko oikeudenkäynnin jälkeen tai ns panttivankeina terrorismin vastaisessa taistelussa. Jotkut kuolivat myös tulitaisteluissa. Kuten aiemmin olemme todenneet, oli vastarintaliikkeen toiminta kansainvälisen oikeuden vastaista jo itsessään ja se kävi sotaa äärimmäisen julmasti. Saksalaiset taas menettelivät täysin moitteettomasti ja melkoisen suurpiirteisesti ja lempeästi, mitä tulee vastatoimintaan sissi-iskuja vastaan.

Päinvastoin on toimittu vastarintaliikkeen sodan jälkeen suorittamien puhdistusten laajuuden osalta. Luvulla ei juuri ole elämöity eikä tutkimuksia tehty. Asia on ollut tabuaihe ja lukua on ilmoitettu useimmiten reilusti todellista pienempänä. Paul Sérantin kirjassa Die politischen Säuberungen in Westeuropa (1966) asiaa on tarkasteltu laajasti. Yhdessä ainoassa piirikunnassa laskettiin 1948 tehdyssä tutkimuksessa 9673 teloitusta, joista 6348 ilman oikeudenkäyntiä. De Gaulle ilmoitti röyhkeästi luvuksi 10 000, mutta kristillisdemokraatti Pierre-Henri Teigten esitti jo 1946 uhreja olleen 100 000. Journalisti Robert Aron esitti jo mahdolliseksi uhrimääräksi 40 000. Sérant kertoi kuitenkin useiden tahojen päätyneen juuri lukuun 100 000 lukuisten dokumenttien perusteella. Tutkija pitää lukua 100 000 oikeimpana. Sisäministeri Adrian Tixier ilmoittikin puhdistusten uhrimääräksi 105 000 ranskalaista yhteistoimintamieheksi (tai naiseksi) katsottua jo marraskuussa 1944. Sanomalehdet Ecrits de Paris ja Rivarol julkaisivat luvun kakistelematta tuolloin. Täten Ranskassa koettiin vuoden 1944 loppupuoliskolla sen historian verisimmät puhdistukset.

Johtavana tekijänä puhdistuksissa oli Ranskan kommunistinen puolue. Sodan jälkeisen Ranskan ja henkilökohtaisesti De Gaullen pimeisiin puoliin kuuluu se, ettei näitä massamurhia estetty ja kommunistien laittomia toimia pitkään aikaan vastustettu. Kommunistien toimista on olemassa osallisten ja todistajien kertomuksia myös miehitysajan saksalaisen sotaoikeuden arkistossa Pariisissa sotatuomarin ylöskirjaamana (Ernst Roskothen: Gross-Paris. Ein Wehrmachtsrichter erinnert sich (1989). Tietysti sodan jälkeinen riehunta ylittää ne kirkkaasti.

Friedrich Karl Pohl: sivut 399-402

Kirjoituksessa luetellaan ensin ranskalaisten mielipiteen manipuloijien vähättelyjä. Osa perustuu tutkijan Baudot laskelmiin, jotka kuitenkin käsittivät 1971 vain 22 Départementtia ja joista oli jätetty pois 14 Départementtiä, joissa vastarintaliike toimi aktiivisimmin. Silti Baudot pääsi lukuun 8000. De Gaullen luku muistelmissaan 10842 on peräisin sisäministeri Charles Brunelta, mutta se käsittää vain tapaukset, jotka tuomittiin muualla kuin erikoistuomioistuimessa. Historioitsija Robert Aron myöntää (lukunsa 40 000) ongelmat, koska Départementit eivät ole halunneet myöntää teloituksia ollenkaan , vaikka sisäministeriön ilmoitus on selvästi päinvastainen. Laskelmat omin päin ovat vaikeita huonosti pidettyjen rekisterien vuoksi. Usein puuttuu myös kuolinsyy ja nimettömissä ja tuntemattomissa lukuisissa joukkohaudoissa on paljon ruumiita, joiden nimiä ei tiedetä.

Monet tahot ovat sitä mieltä, että luku 100 000 on liian pieni. Huhtikuussa 1946 amerikkalainen aikakauslehti American Mercury sisälsi amerikkalaisen upseerin Donald Robinsonin todistuksen kommunistien terrorista Marseillessa, että tiedustelupalvelu oli kertonut hänelle yksin eteläisessä Ranskassa 50 000 murhatusta. Em. arat piiripäälliköt olivat antaneet tietoja, joiden mukaan spontaaneja teloituksia olisi ollut 105 000. Näin siis sanoi sisäministeri Adrien Tixier marraskuussa 1944 kertomuksessaan eversti Dewawrienille. Em. sanomalehdissä ilmoitettua lukua ei koskaan dementoitu. Vain 3000 tapauksessa on terrorista seurannut rangaistuksia, mutta yleensä tällöin on terrorin uhrien perheenjäseniä ja ystäviä vainottu ja murhattu tai tehty muuten kaikenlaista mahdollista vainoa. André Figuérasin teoksessa Dictionnaire Analytique et Critique de la Résistance (1994) on Loiren Dèpartementin kansanedustajan lausunto, jonka mukaan (kirjassaan la Terror Rouhe vuodelta 1975) “Jos lukuisia kirjoittajia on uskominen, etenkin kenraali Patchia, niin 80 000 henkilöä teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä ensimmäisten kuukausien aikana vapautumisen jälkeen ja 20 000 erikoistuomioistuimen tuomioiden perusteella. Nämä ovat kauhistuttavia ja puistattavia lukuja, kun muistaa, että vuoden 1793 uhrimäärä oli 20 000 ja Pariisin kommuunin vaatimat uhrit 25 000.” Ilmeisesti kuuluisa Pärttylin yö 1500-luvulla ei ole edes niin verinen, koska oikeusministeri Teigten totesi myös 6.8.1946, että itse armottomista armottomin puhdistaja Robespierre oli vain oppipoika, kun verrataan hänen toimiaan vuosien 1944-45 sataan tuhanteen uhriin. 26.5.1948 Francois Mitterrand, silloinen ministeri esitti puhdistuksissa murhattujen siviilien määräksi 133 000 (Sérant). Jean Pleyber selitti 1957 nähneensä oikeusministeriössä kertomuksen, jonka mukaan tiedossa olevien teloitusten määrä oli 68 000.

Puhdistusten uhrit olivat yleensä Wehrmachtia vapaaehtoisesti auttaneita. Myös heidän perheenjäseniään murhattiin. Pelkkä syytös “pétainismista” riitti usein tuolloin siihen, että ihminen menetti henkensä. Mielivalta siis johti siten sellaistenkin henkilöiden murhiin, jotka eivät olleet tehneet mitään, mistä heitä syytettiin. Pikemminkin kommunistit tappoivat useita ei-kommunististen vastarintaliikkeiden aktiivisia toimijoita. Vastarintaliikkeessä toimi myös useita entisiä Punaisen Espanjan taistelijoita ja rikollisia, jotka etenkin etelässä syyllistyivät ryöstömurhiin ja terroriin. Etenkin vainottiin naisia, joita epäiltiin ystävyydestä saksalaisten sotilaiden kanssa (esim. Pierre Teitinger: Et Paris, ne fut pas détruit” L’Elanissa 1948). Etenkin heitä myös häväistiin, pahoinpideltiin ja kidutettiin ennen murhaamista. Kaikki Vichyn hallituksen tavalliset poliisimiehetkin pyrittiin tappamaan.

Nation et Europan vuoden 2007 toisen numeron tavoin voidaan todeta, että ainakin 100 000 ihmistä murhattiin ilman oikeudenkäyntiä ja ainakin 20 000 näytösoikeudenkäyntien jälkeen. Tällaisissa oikeusistuimissa luulemantuomio oili aina ennalta varma. Oikeusistuimet olivat laittomia ja niiden toiminta rikkoi myös kaikkia oikeusvaltion periaatteita takautuvine lakeineen ym. Suomen sotasyyllisyysprosessien tapaan. Tuomarit, syyttäjät ja valamiehet olivat kaikki Résistancen ja/tai kommunistipuolueen jäseniä. Vääriä valoja ei paheksuttu, vaan niitä pidettiin isänmaallisina tekoina. Syytettyjä kidutettiin mitä kauheimmilla tavoilla ennen oikeudenkäyntiä. Lehdet ja ulkopuolella raivoavat pyövelit kadulla huusivat kuolemantuomiota jo ennen oikeudenkäyntiä. Väkijoukot saattoivat noutaa syytettyjä vankiloista ja lynkata syytettyjä (esim. Abbé Desranges: “Les Crimes Masqués du Résistantialisme“, L‘Elan 1948; Otto Abetz: Das offene Problem, 1951)

Kommentteja:

Tässä siis ei ole puhuttu lukuisista murhista ranskalaisia yhteistoimintamiehiä ja Vichyn hallintoa vastaan miehityksen aikana. Ei myöskään saksalaisten sotavankien murhista, joita ranskalaiset tekivät kaikkialla. Esim. Pariisissa kerralla lentokentällä kerralla 800 sotavankia ja ympäri Pariisia joukoittain antautuneitten ja vangittujen saksalaisten joukkomurhia. Joskus väkijoukko saattoi lynkata ohi kulkeneen vankijoukon. Ainakin heitä häväistiin usein vapaasti. Lentokenttämurha tehtiin armeijan toimesta eli De Gaullen säännöllisten joukkojen, jotka murhasivat useimmiten kaikki vankinsa, etenkin Malmedyn tätä tarkoitusta varten luodun propagandajupakan jälkeen. Mutta vastarintaliikkeen jäsenet murhasivat myös vankeja suunnattomasti. Historiallisesta aikakauskirjasta hiljattain ilmestyneestä numerosta luin jutun Ernest Hemingwaystä. Ilmeni, että hän liikkui pitkät ajat juuri ranskalaisen vastarintayksikön mukana. Hemingwayhän kuvaa avoimesti ja sadistisesti kirjeissään sitä, kuinka hän tappoi vankeja. Hän esittelee murhiaan yksityiskohtaisesti ja kertoo nauttivansa saksalaisten vankien tappamisesta.

Erityisen kauhistuttavaa on se, että Pariisin katuja pitkin alastomina ja kaljuiksi ajeltuina juoksutetut saksalaisten heilat todellakin tapettiin jopa järjestelmällisesti. Olen ensin kuullut häväistyksistä ja nöyryytyksistä. Sitten myös pahoinpitelyistä ja viimein myös murhista. Nyt tajuan, että murhia oli tolkuttomasti. Se tekee erityisen liikuttavaksi kuvat naisten parturoimisesta ja kujanjuoksuista. Surullisin kuva on ranskalaisen roskajoukon hymyssä suin ahdistelema kaljuksi ajeltu nainen, jolla on lapsi sylissään. Tämä ranskalaisille mainetta ja kunniaa tuova kuva on Gerd Honsikin kirjan Fiend and Felon alussa.

Kammottavaa on myös puhdistusten jälkeinen vastarintaliikkeen salainen valta. Oli jo puhe siitä, kuinka liike pyrki kostamaan tapaukset, joissa uhrien omaiset tms olivat nostaneet kanteen murhista. Poliisi ei voinut useinkaan mitään murhille, joita tehtiin myös muista syistä. Olen jo kuvannut sen, kuinka kommunistit murhasivat julkisen kampanjan jälkeen paikkakunnalla julistein ja muulla tavoin murhapäivänä hehkutetun lynkkausoperaation jälkeen mitä hirvittävimmällä tavalla ss-upseeri Jochen Peiperin, joka oli asettunut viljelemään maata Ranskaan ja tämä tapahtui 22.6.1976. Tutkimukset eivät johtaneet mihinkään. Maatila tärveltiin.

Tämä valta on kauhistuttava ja myös se, miksi De Gaulle antoi puhdistusten tapahtua. Oliko takana vielä suurempia voimia? Vastarintaliikettä johdettiin paitsi Neuvostoliitosta, niin myös Englannista eli angloamerikkalaisesta imperiumista käsin. Päädyttiinkö siihen, että maassa tarvittiin suuret puhdistukset? Tämä on mitä luultavinta. Suurin osa kansaa vastusti sodan jatkamista ja olisi tehnyt rauhan Saksan kanssa. Vastarintaliikkeeseen kuului kauan lähinnä vain juutalaisia ja kommunisteja. Ranskassa oli jo ennen sotaa vahva suuntaus, joka olisi halunnut yhteistyötä Saksan kanssa. Amerikka vaati sotaa ja vihanpitoa. Ranskassa suhtauduttiin aika nihkeästi ennen sotaa USA:n ajamaan taloussysteemiin. Väestö piti paitsi puhdistaa, niin myös pelotella kuriin ja ojennukseen. Ranska onkin sairas maa, jossa menneisyys on tabu ja kaapeissa luurankoja. Virallinen kuva menneisyydestä on aika valheellinen ja sensuuri kova vankeustuomioiden uhalla. Ainakin sakot saa, jos sanoo sen tosiasian, että saksalaiset kohtelivat Ranskaa varsin lempeästi. Hiljattain vangittiin poliitikko, joka paheksui sitä, ettei holokaustista saa keskustella tieteellisesti ja tästä syystä langetettuja vankeustuomioita. Siis ei vain kiistäminen ja epäileminen, vaan yleensä lainsäädännön arvostelu ja oikeudenkäytön kritiikki johtivat tämän aiheen kohdalla syytteeseen ja tuomioon.

Ranska on kieltänyt menneisyytensä, mutta varmasti suuri osa kansasta on selvillä totuudesta ja suuri osa myös varmaankin vastustaa nykymenoa. Yksin vuonna 2008 jäjestetty valokuvanäyttely miehitysajan Pariisista oli valtavan suosittu, vaikka se yritettiin kieltää ja sitä paheksuttiin. Kuvat näyttivät miehitetyn Pariisin sellaisena kuin se olikin eli rauhallisena paratiisina. Asukkaat näyttävät tyytyväisiltä ja olevan ystävällisissä väleissä miehittäjäsotilaiden kanssa. Sartre sanoi jo 60-luvulla, että he eivät koskaan ole olleet niin vapaita kuin miehitysaikana, mikä kertoo paljon Ranskan yhteiskunnan henkisestä tilasta. Niille, joita liittoutuneiden aikaansaama puute ei koskenut, elämä hymyili. Sotaa kommunistien puolella mukamas Danzigin riistämiseksi saksalaisilta ei ymmärretty eikä hyväksytty. Saksalaiset käyttäytyvät väestöä kohtaan erittäin ystävällisesti ja asiallisesti. Valokuvanäyttelyn saama vastaanotto ja sen erikoisuus yleiseen tarjontaan nähden paljastaa paljon Ranskan henkisestä tilasta ja siitä valheesta, missä kaikien siellä on pakko elää. Mutta sama tilanne on kaikkialla. Euroopassa. Jos vastarintaliikkeiden valheet hylättäisiin ja myytit purettaisiin sekä näytösoikeudenkäynit lopetettaisiin ym, niin välittömästi alettaisiin vaatia oikeiden rikollisten eli vastarintaliikkeiden jäsenten oikeudenkäyntejä ja kaiken valheen purkamista jatotuutta, mikä vaikuttaisi myös esim. vallitseviin taloussuhteisiin ja ehkäpä johtaisi vahingonkorvausvaatimuksiin ja erinäisiin takaisinperintävaatimuksiin ym.


Warren Routledgen kirja Elie Wieselistä (Holocaust High Priest/2015) sivuaa tuota vastarintaliikkeen asiaa. Siinä muistutetaan vielä, että vastarintaliikkeen johto koostui juutalaisista ja ulkomaalaisia, etenkin Puolasta hiljattain saapuneita juutalaisia oli sen johdossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create your website with WordPress.com
Aloitus
<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: