Marinus ja Florentine Rost van Tonningen

Huomioita Florentine Sophie Rost van Tonningen-Heubelin muistelmateoksesta ”Auf der Suche nach meinem Ehering” (Vihkisormustani etsimässä, ilmestynyt 1993)

”Florrie” Heubel syntyi 14.11.1914 Amsterdamissa varakkaaseen keskiluokkaiseen perheeseen. Isä oli saksalainen ja äiti hollantilainen. Hän matkusti nuoruudessaan Hollannin Itä-Intiaan (nykyinen Indonesia), koska siellä oli hänellä sukulaisia ja veli ja koska hän opiskeli eläintieteilijäksi. Jo nuorena hän ja veli Wim liittyivät Hollannin kansallissosialistiseen liikkeeseen. Tätä johti Anton Mussert, jota Florrie pitää keskinkertaisena kyvyiltään eli ns. ”liian suurissa saappaissa” toimijana. Hollannin kansallissosialistinen liike oli mielenkiintoinen siinä mielessä, että se hyväksyi jäsenikseen juutalaisia ja myös osittain intialaista alkuperää olevia. Florrie oli toista mieltä ja olisi kieltänyt varsinkin juutalaisilta jäsenyyden.

Aviomies tohtori Meinoud Marinus Rost van Tonningen oli Hollannin eliittisuvun vesa, joka syntyi 1894 Hollannin Itä-Intiassa siirtomaaupseerin perheeseen. Suvusta oli sukupolvien aikana kasvanut amiraaleja ja korkeita virkamiehiä ym. Myös Meinoud oli päässyt pitkälle. 20-luvulla hän oli tullut tunnetuksi maailman korkeimmissa finanssipiireissä. Hän opiskeli ensin tekniikkaa Leidenin yliopistossa ja sen jälkeen valtio- ja taloustieteitä. Sen jälkeen hän toimi Haagin kansainvälisen oikeusistuimen palveluksessa ja sen jälkeen pitkään Kansainliiton virkamiehenä. 1923 oli Rost van Tonningen ensi kertaa Wienissä Kansainliiton komissaarin tri A. R. Zimmermannin avustajana. Hän oli aiempi Rotterdami pormestari ja ensimmäinen van Tonningenin tuttava, jota saattoi kutsua antisemiitiksi. Zimmermann kiinnitti van Tonningenin huomion juutalaisten spekulanttien toimiin, jotka olivat erittäin arveluttavia. Esimerkki oli spekulointi Ranskan frangia vastaan ja sen romahtaminen 1924, mikä aiheutti paniikin Wienin pörssissä. Zimmermann jäi syrjään 1926 ja Rost van Tonningen jatkoi työtä vuoteen 1928. Oltuaan välillä suuren hollantilaisen pankin palveluksessa hän palasi Kansainliiton palvelukseen ja toimi sen tehtävissä Itävallan romahtaneen talouden saneeraustoimissa. Tuolloin hänellä oli läheiset henkilökohtaiset suhteet Itävallan diktaattori Dollfussiin ja hän yritti turhaan välittää Dollfussin ja Adolf Hitlerin välisessä kiistassa. Berliinissä Itävallan kansallissosialistien johtajan paroni von Wächterin. Tämä viestitti Dollfussille, että kansallissosialistien teloitukset johtaisivat hallituksen ministerien murhiin. Tämä ei Dollfussia pysäyttänyt, joten ilmeisesti kansallissosialistit tosiaan murhasivat hänet. Ainakin Dollfussin murhasta pidätettiin ja teloitettiin kaksi kansallissosialistia. Vaikka seuraaja Schussnigg joutui tekemään 1936 sopimuksen Hitlerin kanssa, kiista jatkui vakavana ja myös Englannin ja Saksan kiista paheni. Rost van Tonningen erosi 1936 Kansainliiton palveluksesta ja palasi Alankomaihin.

30-luvulla Meinoud oli ponnistellut Euroopan maiden yhteisymmärryksen puolesta. Esim. Hollannin talous oli vaikeuksissa esim. Saksan markkiniden ollessa suljetut.Hän kaavaili talousyhteisöä, mutta siitä ei tullut mitään. Hänestä Saksan vastainen saartopolitiikka oli mieletöntä ja siitä kärsi koko Eurooppa. Etenkin Itävallan pyrkimys Saksan saartamiseen Saksan naapurivaltojen kanssa oli liikaa hänelle. Lisäksi 1936 oli kultaan perustuva valuutta devalvoitu, mikä oli tehnyt tyhjäksi hänen komiteansa vuosien ponnistelut. Keski-Euroopan maiden nationalistinen politiikka oli estänyt kestävien suunnitelmien toteuttamisen ja sitä kautta elpymisen. Meinoud olisi halunnut Saksan Euroopan talouden johtajaksi ja Euroopan talousyhteustyötä sekä puolestaan tämän yhteisön hyviä suhteita Englantin ja Yhdysvaltoihin. Tämä olisi ollut ulospääsy kaaoksesta. Hän oli päättänyt ryhtyä kansallissosialistiksi. Päätökseen oli vaikuttanut myös Espanjan sisällissota ja kommunistien raakuudet siellä sekä myös Kansainliiton päätös ottaa Neuvostoliitto jäsenekseen. Elokuussa 1936 hän poistuessaan Itävallasta kävi tapaamassa Adolf Hitleriä Berchtesgadenissa. Vuosina 1931 -36 hän oli jo ollut vakaumukseltaan kansallissosialisti, mutta pitänyt asian sisällään. Koska Alankomaissa oli virkakielto kansallissosialisteille, oli Meinoudin pakko erota ja hän ryhtyi mm. toimittamaan kansallissosialistista sanomalehteä. Kansallissosialistina hänet erotettiin myös armeijasta, jossa hän oli palvellut I maailmansodan aikana ja jossa hän oli ollut reservin upseeri.

Tätä ennen siis oli jo syntynyt Hollannin kansallissosialistinen liike, jonka johtaja Anton Mussert käski perustaa vastaavan järjestön myös Hollannin Itä-Intiaan. Kansallissosialistit olivat melko suosittuja Hollannissa ja myös Indonesiassa. Liikkeen jäsenet olivat hyvin idealistisia ja toiminta innokasta ja uhrautuvaa. Kokouksiin matkustettiin kaukaa. Nykyisen eurooppalaisen ”demokratian” muovaamat sukupolvet eivät taida ymmärtää sitä, kuinka palavasti nämä ihmiset omistautuivat asialleen. Nykyisin kaikki terve on kiellettyä ja sanasta idealismi tulee mieleen lähinnä vasemmiston klovneria. Etenkin nykyiselle aivopestylle massalle on käsittämätöntä, kuinka juuri kansallissosialismi ja nationalismi tuohon aikaan innosti väkeä. Kansallissosialismi on demonisoitu ja kaikenlainen kansalline ajattelu muutenkin. Kansallissosialistit olivat tietenkin oikeiden asioiden ajajia, eivätkä vain omasta mielestään. Sodan sytyttyä he joutuivat vaikeuksiin myös Indonesiassa. Kaikki puolueen jäsenet suljettiin parakkeihin, vankiloihin ja vanhoihin linnoituksiin, kuten malariastaan kuuluisaan Fort Ngawiin. Se oli entinen rangaistussiirtokunta tuomituille tai niskoitteleville sotilaille ja jonka olot olivat mitä primitiivisimmät. Nämä isänmaalliset ihmiset, jotka olivat aina kunnioittaneet kuningatartaan, joutuivat kohdelluiksi kuin maanpetturit!

Myös Hollannissa haluttiin siis kansan parissa kovasti vastustaa rappiokulttuuria, kommunismia ja rikollisuutta Saksan tavoin. Mutta ns. demokraattinen järjestelmä ei tästä pitänyt ja näytti tuolloinkin petollisuutensa. Kaikki muut puolueet olivatkin käytännössä yksi puolue ja ne näkivät kansallissosialisteissa yhteisen ja pahimman vihollisensa. Kaikki sanomalehdet täyttyivät viheliäisistä valhekampanjoista kansallissosialisteja vastaan ja tämä jatkui vuosia. Liike oli silti melko suosittu ja vuoden 1938 jälkeen ”Het Nationale Dagblad” oli murtanut demokraattisten voimien sen ympärille rakentaman muurin ja lehteä luettiin laajasti myös liikkeeseen kuulumattomien työläisten parissa. Kansallissosialistinen lehdistö oli vuosien kuluessa paljastanut lukuisia valtaeliitin väärinkäytöksiä ja puuttunut esim. työväen huonoon kohteluun. Muu lehdistö oli suunnannut sitä vastaan päättymättömän parjaussodan ja työntekijöitä oli tämän tästä syytteessä kunnianloukkauskanteiden vuoksi. Kansallissosialistit edesauttoivat kuitenkin sitä, että poliisissa toimineet terveet voimat saattoivat paljastaa lukuisia rikoksia ja tehdä lopun monen rikollisliigan toimista ja esim. saattaa erään juutalaisen tehtailijan tutkinnan alle alaikäisiin kohdistuneiden ahdisteluiden vuoksi. Väärinkäytösten ja yhteiskunnan mädännäisyyden paljastaminen kansalaisille ja myös suora hyökkäys kansakunnalle turmiollista eliittiä vastaan lisäsivät nomenklatuuran vihaa kansallissosialisteja kohtaan. Etenkin Florrien aviomies Meinoud Rost van Tonningen kunnostautui päätoimittajana aseenaan pureva huumori. Hän sai mm. kaksi pappia erotetuksi vaivihkaa kirkon jäsenyydestä ja oikeuden eteen erään uskomatonta vallan väärinkäyttöä harjoittaneen tehtailijan. Oli kai selvää, että eliitti halusi murhata Meinoud Rost van Tonningenin jo siksi, että mies oli liian vaarallinen jopa telkien takana. Hän tunsi yhtä ja toista ja olisi näytösoikeudenkäynnissäkin voinut olla vaarallinen myös muista syistä kuin vain voittajien satutarinoiden suhteen. Tämä oli vallitseva mielipide murhan tapahduttua.

Jo ennen sotaa yritettiin kansallissosialisteja leimata Hitlerin asiamiehiksi.Tämä siis näiden voimien taholta, jotka sodan jälkeen ovat sittemmin ajaneet maansa Eurostoliittoon ja avanneet maansa rajat Kolmannen maailman kansalaisille. Luulisi jo jokaiselle selvinneen, kuinka juuri ns. demokraattiset voimat olivat tosiasiassa kv. rahaeliitin käskyläisiä ja tosiasiassa jo aatteineenkin kansakunnan tosiasiallisia vihollisia. Vallanpitäjät tietenkin saivat päättää maansa ulkopolitiikasta. Tietenkin on ikävää, että puolueeton maa oli salaa jo ajat sitten luopunut puolueettomuudestaan ja luvannut olla sodan syttyessaä Britannian ja Ranskan kanssa yhdessä rintamassa. Salainen yhteistyö pyöri jo ennen sotaa. Vuonna 1940 saksalaiset löysivät todisteet, joiden mukaan Hollannin pitkäaikainen pääministeri Coljin oli ollut Britannian salaisen poliisin palkkalistoilla jo kymmeniä vuosia. Häntä rahoitettiin tuntuvasti Britanniasta käsin. Coljinilla oli ollut huomattava vaikutus Hollannin poliittisiin ratkaisuihin. Ei ihme, että Hollanti suuntautui Länteen ja jätti Indonesian täysin Britannian laivaston suojauksen varaan. Sotilasbudjetit keskitettiin puolustuskyvyn lisäämiseen Saksaa vastaan. Laivastoa ei rakennettu. Historian kuluessa juuri Britannia ja Ranska ovat olleet Hollannin traditionaaliset viholliset 80 vuoden vapaustaistelun päätyttyä. Meinoud Rost van Tonningen kanatti maansa puolueettomana pysymistä ja yritti vaikutta Hitleriin, jotta tämä ei loukkaisi Hollannin puolueettomuutta. Hitler ei voinut taata tätä. Tuolloin ei aavistettu, että puolueettomuutta ei ollut ollut enää aikoihin Euroopassa, koska eri hallitukset olivat jo kauan sitten asettuneet ”juutalais-kapitalistiselle” puolelle.

Meinoud Rost van Tonningen ja muita kansallissosialistien johtohenkilöitä pidätettiin 3.5.1940 Haagissa eli jo ennen kuin Saksa oli hyökännyt Hollantiin ja Belgiaan. Turvallisuuspoliisi oli jo pitkään seurannut miestä. Myös kommunistien johtaja Fey sentään pidätettiin. Tätä muuten Meinoud avosti korkealle. Heidät vietiin muutaman vakoojan kera Overflakkeen Olltgernsplaatiin linnoitukseen. Vangit aiottiin laivata Englantiin, joten heidät siirrettiin Vlissingeniin. Mielenkiintoisesti miehen äitiä terrorisoitiin uhkailemalla tätä puhelimitse pojan murhaamisella tai että se olisi jo tehty. Soittoja tuli usein 30-40 yössä. Pommitus upotti siirtoon varatun torpedoveneen, joten vangit siirrettiin saksalaisjoukkojen lähestyessä Boulognen eteläpuolelle, Tätäkin kaupunkia uhattiin, joten siirto jatkui Calais:iin. Täällä englantilaiset atrvitsivat kovasti itse laivoja ja koska taas kuljetukseen suunniteltu laiva upotettiin, siirrosta ei tullut mitään. Saksalaiset tulittivat kaupunkia jo heidän sapuessaan sinne ja 36 rintaman tuntumassa vietetyn tunnin kuluttua saksalaiset vapauttivat vangit. Prinssi Bernhard muisteli 10.5.1990 Hollannin televisiossa 20.35 tapahtumia 50 vuotta aiemmin. Hän suoraan kertoi, että oli halunnut ammuttaa Rost van Tonningenin jo tuolloin. Hän törmäsi vankeja kuljettaneeseen autosaattueeseen ja sanoi johtajalle, että laskee vangit vapaaksi ja tällöin heidät ammuttaisiin konekivääreillä. ”Näin pääsisimme heistä.” Ammattisotilas adjutantti Pfaff sanoi, että he eivät voi tehvä niin. Pfaff oli sitä mieltä, että asiassa oli tiettyjä juridisia ja sotaoikeudellisia ongelmia. Hän sai vaivoin estettyä rikoksen. Länsi-Hollannissa kansallissosialisteja pidätettiin ja vangittiin massoittain. Sotilaat käskivät niin nnuorien kuin vanhojen pitää käsiä ylhäällä loputtomiin. Muutoin heidät pahoinpideltiin pahasti. Monia pahoinpideltiin silti ja seitsemän kansallissosialistia murhattiin. Näiden joukossa oli Anton Mussertin veli. Meinoudin veljeä ammuttiin käteen.

Kansallissosialistien pidätykset olivat oli lainvastaisia. Myös Belgiassa murhattiin ja pidätettiin ns. rexistejä, mutta ehkä Meinoud oli merkitty mies sen vuoksi, että hän oli päässyt vainulle ns. OSS-jupakasta, minkä vuoksi hän oli erinäisten roomalaiskatolisten vallanpitäjien vihollinen. Pidätysmääräyksen oli antanut paroni Speyart van Woerden.

On vääryys ja valehtelua rinnastaa kansallissosialistit kommunisteihin, jotka saivat käskynsä suoraan Moskovasta. Hollannin kansallissosialistinen liike oli täysin maan oma sisäinen ilmiönsä. Sen jäsenet olivat epäitsekkäitä idealisteja, jotka asettivat yleisen edun oman edun edelle. Heille oma kansa oli kaikki kaikessa. Kansallinen yhteisintressi nostettiin etualalle. Tunnettiin yhteenkuuluvuutta ja uskollisuuta omaa kansaa kohtaan, mutta ei järjestelmää kuten demokratiaa. Tietenkin kansallissosialistit olivat ystävällisissä väkeissä Kolmannen valtakunnan kanssa. Meinoudilla ja Florriella oli lämpimät suhteen Himmleriin ja heitä arvostettiin Saksan johtopiireissä. Huhtikuussa 1941 Meinoudista tuli Hollannin rahaministeri ja valtionpankin johtaja. Hän oli ensin pyytänyt päästä itärintamalle, mutta pyyntö oli torjuttu. Hän ajoi koko ajan täysin Holannin etuja ja taisteli maan riippumattomuuden puolesta. Kansallissosialistit eivät vastanneet kokemiinsa mielipuolisiin rikoksiin omalla vastaoffensiivillaan. Tämäkin kertoo osaltaan siitä, kuinka moraalisesti ylempiä kansallisssosialistit olivat demokraattisiin vastustajiinsa nähden. He edustivat tosiasiassa kommuisminkin takana olevaa kv. saatanallista mafiaa. Viiden päivän sodan aikana siis kansallissosialistit julistettiin ilman minkäänlaista syytä valtiopettureiksi, vaikka he olivat aina palvelleet maataan ja kuningatartaan ehdottomasti.

Vihamielinen lehdistö ja puoluevalta (vapaamurarit ym.) olivat saaneet aikaan sen, että enemmistö kansasta oli saksalaisvastaisia ja liittoutuneiden puolella. Propaganda oli saanut aikaanpaljon kielteisiä mielikuvia. Silti on muistettava, että hollantilaiset ovat tavallaan saksalaisia tai ainakin heidän ”pikkuveljiään”. Vasta uskonpuhdistus johti ristiriitaan Habsburgien keisarikunnan kanssa ja lopulliseen irtiottoon siitä. Asiaan vaikutti espanjalaisten vallan alla oleminen. Toisaalta Pohjois-Saksan protestantit olivat liittolaisia. Hollannin kieli on melko läheinen saksankielen kanssa. Kulttuurisesti maat olivat lähellä toisiaan. Koska Saksan hallinto oli lempeää ja koska Saksa ei uhannut Hollannin kansakuntaa ja riippumattomuutta (Ilmeisesti vain Bormannilla oli ollut ajatus, että Hollannista olisi tullut täydellinen osa Saksan valtakuntaa. Muualla Saksan johdossa oltiin samaa mieltä Rost van Tonningenin kanssa: Hollanti ajaisi etujaan parhaiten itse ja liittolaisuus sekö ystävyyssuhteet riittäisivät), Saksa ei oikeasti ollut sellainen mörkö, jollainen siitä on sodan jälkeen propagandassa maalattu. Kansa ymmärsi bolshevismin uhan ja yli 50 000 hollantilaista liittyi Waffen SS:n joukkoihin taisteemaan itärintamalla (Van Tonningenin mukaan kaikkiaan 60 000 miestä osallistui bolshevismin vastaiseen taisteluun). Toisaalta kansa todellisuudessa halveksi sitä, että kuningasperhe pakeni Englantiin. Tähän ei ollut oikein mitään syytä ja se oli myös rikkomus hallitusmuodon 21. pykälää vastaan, jota he olivat valalla vannoneet rikkomatta olemasta. Etenkin tätä pakoa halveksivat kansallissosialistit, jotka olivat siihen saakka kunnioittaneet kuiningashuonetta suuresti. Van Tonningen oli vastaan suuntausta, joka halusi liittää Belgian hollantilaialueet Alankomaihin. Mm. sen takia, että kansa pitäisi kaikkea voimapolitiikkaa miehitysaikana vallan väärinkäyttönä.

”Demokratia” oli jättänyt uudelle hallinnolle perinöksi miljardien velat ja sen lisäksi Itä-Intian siirtokunnan mljardien velat. Kansainliiton ja Lontoon asiantuntijaryhmä väitti, että talouskriisi 30-luvun alussa ja punnan syöksyminen olisivat johtuneet kullan liian vähäisestä määrästä. Vastaavat herrat selvittivät muutamaa vuotta myöhemmin, että uusi kriisi olisi johtunut kullan liian suuresta määrästä markkinoilla. Punnan romahdettua 1934 olivat englantilaiset tehneet hyökkäyksiä Holannin valuuttaa vastaan, jonka arvoa holantilaiset yrittivät pitää vakaana. He olivat muutaman muun maan kanssa erityisessä ”kultablokissa” 19341 sopimusten perusteella. 1936 he joutuivat devalvoimaan. Rost van Tonningen kunnon kansallissosialistina piti valuutan sitomista kultakantaan järjettömänä ja katsoi kaiken perustuvan tuottavaan työhön ja maan omaan tuotantoon. Valtioiden tuli itse huoltaa itsensä. Van Tonningen katsoi Mein Kampfin edustaneen täydellisesti kaikkea sitä, mitä hän itsekin ajatteli. Nyt hän saattoi liittää guldenin valtakunnamarkkaan ja rakentaa yhteistä eurooppalaista talousaluetta. Kun NL olisi kukistunut, olisi se liitetty alueeseen ja tarjonnut huomattavia mahdollisuuksia.

Obergruppenführer H.A.Rauter oli selvinnyt kuin ihmeen kaupalla vastarintamiesten attentaatista Hollannissa. Sodan jälkeen hänet tuotiin Hollantiin näytösoikeudenkäyntiin ja teloitettavaksi. Hän oli ennen kuolemaansa tavannut Florrien ja kehui tämän aviomiehen olleen ”viimeinen hollantilainen”, koska hän esim. uskalsi sanoa vastaan Seyss-Inquartille ja puolustaa maansa etua. Sodan loppuvaiheessa hän tuskastui myös Himmlerille, kun halusi puhua konkreettisista asioista. Hän menetti malttinsa ja Florrie pelkäsi seurauksia. Hitleri ja Himmler painoivat asian villaisella ja säilyttivät ystävälliset välit. Rahapolitiikassa hänen onnistui sota-aikana mm. estää Hollannin rahan devalvoimisen siinä määrässä, kuin mitä Saksassa oli päätetty. Sodan aikana mies oli auttanut monia vaikeuksiin joutuneita Hollannissa. Hän ei ollut pettänyt ketään.

Miehityshallinnon päällikkö, valtakunnankomissaari tri Atrhur Seyss-Inquart ansiokkaasti järjesti kansakunnalle I maailmansodan aikaiseen tilanteeseen nähden paremman elintarvikehuollon ja rautatieläisten lakkoon saakka enemmän elintarpeita kuin tuolloin oli ollut saatavilla. Hän oli itse kohteliaisuus ja saksalaiset käyttäytyivät erittäin korrektisti. Seyss-Inquartin lempeä politiikka sai aikaan sen, että aluksi väestö oli sangen saksalaisystävällinen. Hän tei virheen kuitenkin siinä, ettei tarpeeksi ponnekkaasti estänyt vastarintaliikkeen pesiytymistä maahan. Sitä johdettiin Lontoosta käsin. Kun Saksan onni kääntyi, vastarintaliike sai mieliä käännettyä saksalaisia vastaan. Kansallissosialistinen liike oli paisunut suuresti vuoden 1940 jälkeen, mutta sen taisteluhenki oli laimentunut opportunistien tulon myötä. Tietenkin liike lakoi päinvastaiseen suuntaan Stalingradin jälkeen. Kaikki Hollannissa tajusivat, että Saksa häviää sodan. Uuteen aikaan oli valmistauduttava, vaikka uusi valta tuntuikin edustavan kaiken entisen hävittämistä ja massamurhia. USA ja Britannia pommittivat myös Hollannissa massoittain kohteita, joiden tuhoamiselle ei tuntunut olevan järjellistä syytä. Vaikutti myös siltä, että Eurooppa saattaisi jäädä kokonaan bolshevikkien vallan alle. Kaikki eivät aavistaneet, että myös Lännen banditit olisivat yhtä hirveitä. Vastarintaliikkeem toiminta antoi tästä jo viitteitä. Tosiasiassa Hollannin vastarintaliike oli varsin heikko ja kaikki toiminta täysin Britanniasta ja Moskovasta käsin luotu ja johdettu.

Nälänhädän syynä lakot ja pommitukset

Syyskuusta 1943 lähtien vastarintaliike sai otteen valtionrautateiden johtoportaasta. Maihinnousun 6.6.1944 jälkeisenä päivänä pääjohtaja yhdessä Järjestysjoukkojen komentajan Junker P. J. Sixin kanssa lähestyi Lontoon pakolaishallitusta ja tarjosi valmiutta rautateiden henkilöstön lakkoon, jos hallitus näkisi tällaisen tarpeelliseksi. 17.9. Radio Oranje julisti rautateille lakon. Oli Hollannin väen varassa, tottelisivatko he kehotusta. Lakolla ei juurikaan ollut enää mitään sotilaallista mieltä sen jälkeen, kun Arnheimin taistelu oli epäonnistunut. Elintarvikepula alkoi lähes heti lakon myötä, koska pienet varastot Länsi-Hollannissa oli pian kulutettu. Lakko merkitsi etenkin Lännen kaupungeissa sitä, että ei ollut hiiltä, kaasua, sähköä, vesihuoltoa tai elintarvikkeita. 23.9.1944-31.1.1945 kova pakkanen esti laivakuljetukset. Kun uhkaava tilannne kerrottiin Lontooseen ja kysyttiin, jatkettaisinko lakkoa, sieltä tuli 2.10. Radio Oranjesta vastauksena, että lakon oli jatkuttava.

Lakkoa yritettiin rikkoa, mutta Britannian pommittajat estivät tämän. Jo ennen lakkoa 5.9. Apeldoornissa syöksypommittajat tappoivat hyökkäyksellään 23 ihmistä. Seuraavana päivänä vastaavassa hyökkäyksessä Diemenissä 40 kuollutta. Lakon aikana kaikki liikenne kanavilla, autoteillä ja junanradoilla oli tulen alla, Pommitusten uhreja eri kaupungeista on esitetty kirjassa laskettuna yli 4000 ja silti se on vain murto-osa kokonaismäärästä.

Obergruppenführer Hans Albin Rauter Oli Himmlerin oieka käsi. Häntä on kuulusteltu Arnheimissa 6.9.1947. Hänen mukaansa Hollannin heikko vastarintaliike koostui aluksi kommuisteista, jotka keräsivät tietoa ja välittivät sanomia Moskovasta ym. Rautatielakon kanssa ei kommuuneilla ollut mitään tekemistä. Rauterin käsityksen mukaan lakko oli täysin juutalaistahojen järjestämä ja he olivat panneet siihen paljon rahaa. Tässä tulivat esiin hänen mukaansa läheiset suhteet, jotka juutalaiselimillä oli satamatyöläisiin ja järjestötoimintaan Amsterdamissa.

Sodan jälkeen Arthur Seyss-Inquart teloitettiin. Pääsyyte oli juurikin Hollannin nälänhätä, joka johtui täysin liittoutuneiden pommituksista ja lakoista.Seyss-Inquart oli tosiasiassa tehnyt kaikkensa, jotta pulaa ei olisi tullut ja jotta se olisi helpottanut.

Aviomiehen murha, pako, vankeus

S. V. Overhoff oli vapaa meklari Hoekmanin pörssissä, joka saksalaisvastaisuudestaan huoimatta tarjosi Meinoudille mahdollisuutta paeta perheineen belgialaiseen luostariin Brasiliassa. Hän taivutteli miestä hyväksymän tarjouksen. Hän oli varoittanut Meinoudia vakavasti, että sodan päätyttyä liittoutuneiden voittoon hänet whkä murhattaisiin julmasti. Illegaalien johtavana miehenä Overhoff oli saanut asiasta luotettavaa tietoa. Meinoud oli sitä mieltä, että pystyisi täysin vastaamaan rahapolitiikastaan sodan aikana ja päätti jäädä toimeensa. Florrie ja Meinoud eivät ymmärtäneet, kuinka perhe joutuisi sodan jälkeen Hollannissa vallinneiden anarkististen olojen uhreiksi. Kommenttina voisi sanoa, että anarkia oli näennäistä sikäli, että kommunistisia vastarintamiehiä kontroolloitiin kyllä tiukasti globaalin eliitin taholta, kuten kirjassa myöhemmin myös paljastuu ja kuten varoituksestakin saattoi päätellä.

Florrien veli Wim Heubel kaatui SS-sotilaana rintamalla 28.4.1945. Aviomiehen kanssa hän oli yhdessä viimeisen kerran 30.3.1945. Kotimatka Diepenveeniin oli tuolloin jäänyt päiväsaikaan ja siksi se olio vaarallinen. Rintama oli jo lähellä ja oli syytä paeta heti kodistakin turvallisemmille alueille. Wiet Rambonnet tarjosi mahdollisuuden paeta yhdessä hänen autollaan. Florrie oli viimeisillään raskaana ja hänellä oli lapsensa (3,5- ja 1,5-vuotiaat pojat) mukanaan. Yöllä ei voinut ajaa valojen kanssa ilmavaaran vuoksi, joten ajomatka oli vaarallinen silloinkin. Ajomatka pysähtyi Groeningenin lähelle, kun auto ammuttiin pakolaisten ollessa maalaistalossa. Sillat oli räjäytetty Groeningenista ja tuhansia saksalaisia ja hollantilaisia ammuskeltiin takaapäin kommunitisten sissien toimesta jo siellä täällä, esimerkiksi, kun he pakkautuivat patovallien kautta eteenpäin. Oikealla ja vasemmalla kaatuneita ja haavoittuneita. Lapsineen Florrie pääsi huomaamaansa pieneen laivaan ja sillä kohti Terschellingiä. Myös laivaa kohti ammuttiin, kun se juuttui hiekkaan. Siellä Florrie etsi lapsineen polkupyörällä majapaikkaa ja löysi viimein sellaisen. Silloin kolmas poika syntyi 28.4.1945. Hän pyysi kirjoittamaan pojan rekisteriin ja tällöin hänen nimensä huomattiin. Perhe ajettiin välittömästi ulos asunnosta kyläläisten toimesta. Onneksi ei paria lyöntiä pahempaa. Kadulla Florrie pyysi lapsilleen liput ja itselleen ja yritti sulautua juhlivaan ihmisjoukkoon. Saksalainen lääkäriupseeri oli tullut etsimään saksalaisia, tunsi Florrien ja otti tämän lapsineen autoonsa. Perheen saattoi pelastaa lynkkaukselta viime thetkellä onnistunut siityminen saksalaiseen laivaan, joka vei heidät Saksaan.

Meinoud Rost van Tonningen oli vangittu ja siirretty Elstin vankileirille. Hän oli ehdottanut, että luotaisiin vapaaehtoiskontingentti, joka siirtyisi joksikin aikaa jälleenrakentamaan Hollannin Itä-Intiaa. Hän oli kirjoittanut poliittisen testamentin ja sinetöinyt sen verellään. Testamentti on julkaistu tässä kirjassa, Varsin hyväuskoinen Meinoud seisoi kuitenkin toukokuun lopussa prinssi Bernhardin edessä, sillä tämä oli tullut tarkastusmatkalle Elstin keskitysleiriin. Pian tämän jälkeen vain Meinoud käytiin noutamassa leiriltä ja siirrettiin Utrechtiin ja Scheveningenin vankilaan. Mies heitettiin ulos autosta, vaikka ei voinut taivuttaa jalkojaan, jotka oli sidottu loimilla. Häntä alettiin heti piestä seipäillä kuljetusjohtajan suureksi riemuksi. Komendantti teki vangille selväksi, että tämä ei lähtisi vankilasta elävänä. Prinssi Bernhard on selvästi ollut vastuussa murhasta, sillä hän tiesi kyllä määränpään olot ja oli selkeästi siirron takana.

Leski Florrie on tutkinut paljon miehensä murhaa, joka on virallisesti julistettu itsemurhaksi. Vankitovereita ja vastarintaliikkeen jäseniä on kuitenkin avautunut asioista. Mies oli murhattu ja heitetty joukkohautaan. Pääkiduttajan sukunimi on hänen mukaansa Pijl. Muita olivat Poot, Damhof, van Rijn, Pronk sekä lääkäri Reus. Miehen täytyi mm. kanniskella ulosteita edestakaisin kovaa tahtia, vaikka hänellä oli niin pienet kengät, ettei niillä voinut kävellä. Koko ajan häntä hakattiin kepeillä ja kumipampuilla. Jos toimiin ei oltu tyytyväisiä, häntä raahattiin penikseen sidotusta narusta tai vinssattiin ylöspäin sillä. Etenkin yöt olivat kauheita, koska rikolliset vasemmistoterroristit olivat tuoneet kaupungin prostituoituja ja järjestivät hurjia juominkeja. Vangit olivat sadististen huvitusten välineitä ja Meinoud erityisesti ”juhlakalu”. Yksi terroristi/”vastarintamies” soitti pianoa ja toinen löi tahtia, muut ”lauloivat”. Meinoudin tuli laulaa asennossa ja alsti prostituoitujen kanssa. Jos hän tekelteli, nykäistiin narusta. Päivisin vedettiin maahan hakaristi ja siihen syljettiin ym. Aviomiehen täytyi sitten nuolla ristin kohdalta lattia puhtaaksi nopeasti. Luonnollisesti lyöntien kera. Hänen oli kannateltava painavia kiviä, kunnes menetti tajuntansa. Sitten hänet herätettiin kylmällä vedellä. Kaikki mahdolliset kidutukset täytyi miehen kokea, mitä humalaiset huorat ja kommunistirikolliset vain keksivät, enemmän kuolleena kuin elävänä ja eläimellisen mylvinnän säestämänä. Kauhun- ja tuskanhuudot, joita myös vankitoverit päästivät, jotka vastaavan kohtelun useimmiten aviomiestä vähäisemmässä määrin joutuivat kokemaan saivat poliisin viimein tekemään päätöksen vankilaan tunkeutumisesta ja etenkin Meinoudin hakemisesta vankilasta pois. Suunnitelma oli vuodettu ilmeisesti vartijoille (kertoo osaltaan korkean tahon siunauksesta): Kun aviomies taas noudettiin sellistä eräänä kauhun yönä ulosteisiin sotkettavaksi ja hakattavaksi, vartija hyökkäsi yllättäen ja löi kiväärinperällä miehen kallon murskaksi ja työnsi hänet yli kaiteen syvyyksiin.” Tämä tapahtui 6.6.1945. Vankilan kirjastonhoitaja W. van der Kolk oli sitten myötätunnosta kerännyt iskusta ja putoamisesta hajonneen kallon jäänteet ja palaset talteen. Hän koki hermoromahduksen kokemustensa vuoksi ja vietti tämän jälkeen pari vuotta parantolassa.

Florentine nimeää kirjassaan kaksi todistajaa tapahtuneelle. Vuosien kuluessa leski sai tietää, että mies oli joukkohaudassa. Yritykset saada selville joukkohaudan paikka ja pyynnöt tutkimusten suorittamisesta torjuttiin kuningatarten, hallitusten ja oikeusistuinten taholta ja myöskin viivyteltiin niin kauan. että hauta ennätettiin tyhjentää. Murhan on vahvistanut tapahtuneeksi myös hollantilainen vastarintaliikkeen jäsen Johann Wildschut 3.10.1990 Hollannin televisiossa Nederland 3. Toimittaja Jeanette Joosten on myös vahvistanut murhan artikkelissaan NRC-Handelsblattin numerossa 22.9.1990.

Florrie ja lapset kävivät Saksassa kuoleman rajalla, mutta toipuivat ja saivat välillä sairaalahoitoa Vuodet 1945-47 olivat yhtä pakoa ja vankeutta. Välillä ilman lapsia ja välillä lasten kanssa. Välillä marjoilla ja sienillä elämistä ja maalaustöillä ansaitsemisen yrittelyä. Jo Saksassa täytyi paeta sairaalasta ikkunasta lasten kanssa, kun henkilöllisyys oli paljastunut ja Englantiin siirtämistä valmisteltiin. Äiti ja lapset asuivat Florrien äidin kanssa isoäidin luona Saksan Hilversumissa jonkin aikaa. Sitten seurasi karkotus. Myös Florrien äiti ryöstettiin puthtaaksi mm. koruistaan ja sysättiin rajan yli Hollantiin. 75-vuotias nainen hakattiin tässä yhteydessä tajuttomaksi. Mainittakoon, että Rost van Tonningenin iäkäs äiti vietiin keskitysleiriin myös, mutta hänen toinen poikansa oli sen verran korkeassa asemassa, että saattoi hakea tämän pois sieltä. Myös rouva Rost van Tonningen-Heubel itse oli pitkään Amsterdamissa vankilassa ja häntä pahoinpideltiin raskaasti. Lopulta erään papin väliintulo pelasti hänet. Tämä löysi naisen lattialta verissään ja vei naisen sairaalaosastolle. Viimein hän vapautui lopullisesti erään asianajajan avulla. Lapset olivat onneksi tuttavien luona vankeuden aikana. Äiti kuoli pian ja isä 1952 sydänkohtaukseen. Myös Hollannissa heidän koko omaisuutensa oli takavarikoitu. Ennen sotaa vanhemmat olivat olleet sangen varakkaita.

Puhdistus

Pakolaishallitus Lontoossa toimi täysin vastoin ennen sotaa vallassa ollutta maan johtoa, jonka toimintaa se väitti jatkavansa. Se oli tukenut runsaasti kommunistisia illegaaleja, esim. tammikuussa 1944 30 miljoonalla guldenilla. Sotaa ennen oli vallinnut ainakin periatteessa demokratia kansan puolesta, mutta tämä oli osoittautunut vaaralliseksi eliitille (ainakin kansallissosialismin suosion myötä), joten oli luotava avoimesti kansaa vastaan toimiva demokratia. Väestöön oli ajettava pelko, kuten 80-vuotisen taistelun aikana espanajlaiset Hoornin ja Egmontin mestaamisilla. Nyt suoritettiin suuri noitavaino kansallissosialisteja ja ”kollaboraattoreita” vastaan. Turhaan ei Eden puhunut alahuoneessa käynnissä olleen historian suurimman ihmisjahdin. Alankomaissa siirrettiin keskitysleireille 170 000-250 000 ihmistä. Miehiä ja naisia, lapsia ja imeväisiä. Leireille ei toimitettu juuri ollenkaan elintarvikkeita. Entisten kansallissosialistien talojen anastaminen oli niin yleistä, että sen hyvittämiseksi puoli Hollantia olisi kuulunut vangita. Tämän vuoksi julistettiin kaikki takavarikoinniksi ja ryöstöistä määrättiin usein nimellinen maksu. Koko talous hhuonekaluineen saattoi vaihtaa omistajaa 10 guldenilla Joillekin myönnettiin jopa 4000 guldeniin saakka hyvitysseteleitä, joilla ei kuitenkaan voinut ostaa takaisin kuin murto-osan menetyksistä. Keskitysleirejä vartioimaan laitettiin eliitille niin luotettavat illegaalit vastarintataistelijat (kommunistit ja muut terroristit). Koko kansa tuntui olevan vakavan kurinpalautuksen ja puhdistuksen tarpeessa (heikko vastarintaliike vastaan 60 000 ss-taistelijaa, sodan aikana vallinnut nationalismi ja traditionaalinen eurooppalainen henki). Seuraavassa kappaleessa poimintoja kertomuksesta 5.10.1950 (Enquête-commissie regeringgsbeleid 1940-45, osa 5a), joka siis on hallituksen asettaman komission julkaisu. Se tutki mm. oloja sodanjälkeisillä vankileireillä. Tekijöinä paroni A.M. Tuyllvan Serooskerken ja entinen hallituksen jäsen rva von Schilfgaarde

Serooskerken: ”Tutkimuksen perusteella lähes kaikki vartijat ovat kiduttaneet ja kiusanneet ja pahoinpidelleet näitä täysin puolustuskyvyttömiä ihmisiä. Pahoinpitelyt on tehty niin omasta aloitteesta kuin leirin johdonkin hyväksyminä.Pahimmat väärinkäytökset tehtiin alkuaikoina heti vapautuksen jälkeen. Keskitysleirillä ”Die vergulde Hand” vangit oli kahlittu laivakettingeillä, jotka painoivat 2-3 kg. Vangit olivat lisäksi kahlittu vastaavilla kettingeillä toisiinsa raajoistaan. Kettinkejä ei otettu viikkoihin pois. KL Harskampissa kanadalaiset antoivat vartioinnin heinäkuussa hollantilaisten vastuulle. Nämä vartijaryhmät ammuskelivat päivisin ja öisin parakkien seinien läpi. Tällöin ovat monet nukkuvat vangitkin kulleet.Näitä öisiä ammuskeluja on tapahtunut kahdesta kolmeen kertaa viikossa. Ammuskelut ovat varmuudella jatkuneet kevääseen 1946. Nämä vartijat ovat käyttäytyneet muutenkin erittäin huonosti. Scheveningenin tapahtumat mainitaan myös eli erittäin raa’at pahoinpitelyt siellä, myös kanadalaisten alaisten hollantilaisten toimesta. KL Harskamp… Oli tavallista, että joka ilta parakinvanhin kertoi vangeille, jos joku on kuollut keskitysleirillä. Eräänä iltana vanhin kertoi Anton Mussertin kuolleen ja kaikki pitivät 2 minuutin hiljaisen hetken. Tästä rangaistiin koko 300 miehen parakkia: neljä viikkoa vedelä ja leivällä, neljä tuntia rangaistusharjoituksia joka päivä ja neljä tuntia puhekieltoa joka päivä. Esiintyi myös, että sellisssä kahlittiin miehiä kädestä keskuslämmitysputkiin..

Sooskerken: Monet vangeista elivät talven 45/46 maakuopissa, monilla vanhat peitot pientä suojaa antamassa. Ihmisiä teljettiin joskus suuria määriä pieniin koppeihin tai niin mataliin, että seisoa ei voinut. Saatettiin pakottaa olemaan polvillaan kasvot seinää vasten ja jos nousi, iskettiin kiväärinperällä. ”Puheet, kuten”Onko tuo SS-mies? Seis, heti turpeen alle vain..” olivat tavallisimpia. Kun tornista oltiin kuultu laulua, siellä sanottiin: ”Yksi jehu on ammuttu Dunin patrullin toimesta, ilmeisesti Kruyf. Mies seisoi parakin ikkunassa ja hänen täytyy olla kuollut. Mutta ei se ola paha juttu. se oli vain SS-sotilas. Olen tappanut samaan tapaan ainakin 18…” Tähän korpraali: Minun edessäni makaa myös melkoinen joukko, jotka tulevat kylpemään veressään, valkeassa teltassa, jossa pesula on. Paskamies ei ole vielä sytyttänyt valoa, mutta sitten ammun koko leirin.” Tähän annettiin neuvo tähdätä melko alas: ”Koska nämä siat ovat kaivautuneet”. Aina vain vastaavia kertomuksia!

H. J. Nijks on antanut kuvauksen leireiltä 1945-49. Hän joutui pian Winschotenin leirille. Ruoka oli huonoa ja sillä ei elänyt, mutta juuri ja juuri ei kuollut. Tosin se oli niin huonoa, että oli yritettävä syödä ruohoa. Sellissä oli 20 cm lattiatilaa miestä kohden. Aina kun ovi avattiin, oli pelko suuri joutua väkivaltaiseen kuulusteluun. Päällikkö kiersi pistoolin kanssa usein selleissä. Kerran hän nouti ulos miehen ja huusi murhaajaksi jne. Miehet joutuivat auttamaan maatösissä tai muissa töissä. Takaisin tultuaan heidän oli odotettava vartijan saattamista selleihin. Jos tämä ei tapahtunut kyllin nopeasti tai joku uupui, seurauksena oli iskuja kiväärinperillä jne. 7.5. mies haettiin kuulusteluun. Häneltä kysttiin kaikennäköistä, johon ei pystynyt järkevää vastausta antamaan. Kun vatsausta ei tullut, hakattiin pampuilla. Hän menetti nopeasti tajunsa, joten seuraavat kolme ss-miestä hakattiin oikein kunnolla tajuttomiksi. Tajuihin tultuaan kaikki joutuivat puutarhaan ja kaivamaan oman hautansa konepistoolit koko ajan uhkanaan. Oli myös vedellä täytettyjä hautoja, joissa vangit joutuivat pyörimään. Tätä kutsuttiin ”Winschotenin vesibaletiksi”. He joutuivat usein laskemaan herneitä. Usein joku vanki yritti piilottaa herneen suuhunsa, mikä oli kiellettyä. Eräs Veen jäi kiinni ja joutui rangaistusharjoitukseen. Hän joutui ylittämään erästä kaivantoa jatkuvasti ja koko ajan hänen kannoillaan kulki koira, joka puri häntä. Kun hän tuli parakkiin, oli kaikki vaatteet riekaleina ja kaikkialta vuoti verta. Seuraavana päivänä mies kuoli. Nämä olivat vain yksittäisen miehen kokemuksia, mutta joka leirillä vallitsi vastaavanlainen sadismi ja terrori.

Yksi kertoja muistaa omalta leiriltään, kuinka satojen naisvankien oli seistävä rivissä, kun heitä huvin vuoksi ammuskeltiin. Tämän jälkeen käskettiin kolmen naisen astua eteen. Heidän käskettiin sulloa heihin kiinnitettyjä muutamia villiintyneitä kissat säkkiin painon kera ja hukuttaa jokeen. Muiden oli seisottava koko ajan, koska muuten heitä olisi ammuttu. KL Rhijnauwenissa kesällä 1947 internoitu Lemmers ammuttiin vartijan toimesta, joka väitti nähneensä ”uhkaavan eleen”. Sanomalehdessä väitettiin sitten vangin yrittäneen karata. KL Sellingerbeetsessä ammuttiin nainen ja hänen imeväisikäinen lapsensa noin vain ”huvin vuoksi”. KL Ellewoutsdijkissä 6.4.1946 ammuttiin C. A. Kreuk työnsä ääreen niinikään ilman syytä.KL Wezepissä Overijsselin provinssin komissaarilta poistettiin jalka ”huvin vuoksi”. Kuitenkin jätettiin haulit poistamatta reidestä tarkoituksella, jotta hän ei pystyisi koskaan kantamaan proteesia. Eräs toveri kirjoittaa, kuinka hänen isänsä haettiin KL Polderiin, kun tämä oli ensin ollut usealla vankileirillä. Häntä ja muita vankeja pahoinpideltiin. Noutajat ajoivat pyörällä ja pakottivat vangit juoksemaan edellään. Isä kaatui monta kertaa ja häntä lyötiin, kuten muitakin vankeja. Lopulta isä ei pystynyt enää käbelemään, vaan hänet oli raahttava eräälle maatilalle. Vankeja sisään kirjoitettaessa vankitoveri oli kuullut: ”Ohoh. Oletko ritariristin kantajan isä?” Tämän jälkeen isä oli pahoinpidelty niin pahoin, että lääkäri totesi seuraavana päivänä jo oven suulta, että mitään ei ollut tehtävissä, vaan potilaan tuli antaa kuolla. Näin myös kävi pian. Naiset ajeltiin kaljuiksi ja heidän päähänsä poltettiin hakaristi. Kaikenlaisista väkivallanteoista voisi kirjoittaa kirjan. Se oli loputonta ja jatkuu. Lopuksi Florrie kertoo, kuinka heidän leirillään oli paljon naisia, joilla oli lapsia. Lapset suljettiiin vartijoiden piirin ulkopuolelle ja naiset jätettiin sisälle. Naisten oli ensin ”rakastettava” vartijoitaan, jotta olisivat päässeet ruokkimaan lapsiaan. Tavallisesti heidät raiskattiin. Vain tätä kautta saattoi päästä ruokkimaan lastaan. Muutoin ei ja imeväiset kuolivat.

Kirjaan on koottu kovaa arvostelua Lontoon pakolaishallituksen toimista. Tässä professori tri G.M.G.H. Russel: Lontoon päätökset (1948):”Lontoon hallitus on pitänyt tarpeellisena keväällä 1944 julkistaa suuren määrän asetuksia, jotka tekivät alankomaalaisista kansan ilman oikeuksia ja lainsuojaa. Ns. takautuva lainsäädäntö ja ns. uudelleenkasvatus henkilöille leireillä, jotka eivät ole menetelleen voimassa olleita lakeja vastaan, ne olivat perustuslain vastaisia ja lakeja, ahdasmielisyyyden ilmaus ihmisiltä, joihin vaikuttavat fantasioista peräisin olevat ennakkoluulot. Sisäpiirin ullopuolella ei voida käsittää, kuinka hallitus on tullut tähän päätökseen pakottaa alankomaalaiselle kansakunnalle järjestelmän, joka on täysin vastakkainen kansalliseen lainsäädäntöön nähden. Tämä lainsäädäntö on kuitenkin perustettu syvästi väestön terveiden yhteiskuntakerrosten oikeustajuun.”

170 000-250 000 ihmistä pidätettiin mielivaltaisesti ilman todellista syytä väärän vakaumuksen vuoksi ja heitä vartioimaan laitettiin kaikki mahdolliset alamaailman ainekset, jotta vankeja olisi rääkätty mahdollsimman halveksittavilla tavoilla. Massatuhon lisäksi tribunaalit ja ”erityisoikeusistuimet” alkoivat jakaa 6-10 vuoden vankeustuomioita, elinkautisia ja kuolemanrangaistuksia. Tuomioilla ei ollut mitään tekemistä tosiasioiden kanssa, vaan kyseessä olivat puhtaat pikkumaiset kostotoimet tai naamioidut ryöstöt tai sitten vielä pahempaa, suuri puhdistus ja orjuutus. Koko kansakunnan alistaminen ja sen sielun murhaaminen. Uusi kommunistinen ja kapitalistinen maailmanjärjestys ja totalitarismi.

Todellisuus on sellainen, että kansallissosialistit ja SS-sotilaat olivat yleensä keskimäärin Hollannin parasta ainesta ja myöskin isänmaallista ja kunnon väkeä. Juuri vastapuolella olivat ulkomaiden kätyrit tai sellaisten aivopesemät ja petkuttamat massat. kaikkein viheliäisin aines laitettiin sitten valioväkeä ja Euroopan sivistyksen puolest taistelleita sankareita murhaamaan ja rääkkäämään. Vastaava aines on ilmeisesti nykyisin suurelta osin antifasisteissa ym. Se ei edustanut kuin vähäistä murto-osaa kansakunnasta.Tämä ihmiskuona toteutti globaalin saatanallisen vallankäyttäjän sadistisia mielihaluja vihan välikappaleina. Kuten Florrie toteaa, SS-sotilaat eivät tehneet mitään sellaista, josta heitä syytetään. Eivät myöskään saksalaiset. Eurooppalaiset vapaaehtoiset olivat todellisuudessa rauhanarmeija, joka korektisti ja sääntöjen mukaan taisteli Euroopan vapauden ja rauhan puolesta.

Uusi normaali

Leski todistaa tunnetuin faktoin kirjassaan liittoutuneiden sotasyyllisyyden ja sen, että Saksa ei halunnut sotaa. Dresdenin pommituksissa kuoli hänen selvitystensä mukaan 488 000 siviiliä. Alusta lähtien kyse oli koko eurooppalaisen kulttuurin tuhoamisesta, ei vain Saksan, joka oli sen kulttuurin keskus. Tavoite saavutettuun 8.5.1945. Suuri ryöstö valloitetuissa maissa ja hävitys saattoi allkaa.

”Willem Mengelberg oli Arturo Toscaninin ystävä ja suuri hollantilainen musiikkimies. Yksi todiste Alankomaissa 2. Maailmansodan jälkeen vallinneesta järkyttävästä kulttuurittomuudesta on se, että tämä musiikin jättiläinen sysättiin kaiken yhteiskuntaelämän ulkopuolelle.Hänen oli pakko viettää elämänsä viime vuodet Sveitsissä. Tämä osoittaa, kuinka epäaidoissa demokratioissa sodan jälkeen edes musiikin parissa ei siedetty mielipitenvapautta. Mitä tulee alankomaalaisesta kulttuurista Euroopassa muutaman vuoden kuluttua, kun Euroopassa ei enää saa ajatella kansallisesti? Tiedämme tänään, että anglosaksinen maailma amerikanismissaan on vakaasti päättänyt tuhota Euroopan, siis Länsimaiden kulttuurin kehdon.” Amerikan liittyminen sotaan ei ollut astuminen historiaan, vaan ehkä viimeisin amerikkalainen teko, mikä aiheutuu oman historian puuttumisesta. Kyse on alkuperänsä kieltämisestä. Alkunsa tuhoamalla tuhoaa itsensä.

SS-miesten rouvat olivat varsin suojattomia sodan jälkeen. Rahaa ei ollut ja asunnot oli takavarikoitu ym. Miehet kärsivät yleisesti 10-20 vuoden vankeustuomioita. Oli autettava toisiaan ja verkostoiduttava ystävien kanssa. Tavattuaan paavin miehensä kohtaloa ja hautaamista koskevissa asioissa, yritettiin Florrien päälle ajaa autolla kolmasti. Florrie muutti Haagista Velpiin ja alkoi jonkun ajan päästä liieknaiseksi. Hän ryhtyi valmistamaan kuivausrumpuja. Kokemattomuuttaan muut pääsivät hyödyntämään hänen innovaatioitaan, jotka olivat suuri menestys. Tuote oli kai liianhyvä ja tuli tavallaan kaapatuksi. Pian hän toimi edustajana laajemminkin ulkomaisille firmoille. Hänellä oli tehdas ja tuotekehittelyä. Hän oli vuosikymmeniä menestyvä liikenainen. Tuotteita myytiin Eurooppaan ja Lähi-itään.Viimeinen tilaus oli uuden kirkon (Nieuwe Kerk) lämmityslaitteiston asentaminen.

34 vuotta oli Florrie työskennellyt firmalleen, jotta hänen lapsillaan olisi parempi tulevaisuus. Hän oli yli 70 vuotta vanha. Tuolloin tapahtui jotain käsittämätöntä. Häntä vastaan aloitettiin vihakampanja, koska hän oli Rost van Tonningenin leski. Onnettomuudekseen hän oli juuri sairaalassa. Samaan aikaan häneltä vietiin koko firma ja omaisuus. Operaatiota oli valmisteltu pitkään. Pankki oli huijannut ja valehdellut, esim. palkkaamaan erään surinamilaisen, joka sitten ajoi operaation läpi. Ilmeisesti oikeuslaitoskin toimi käskytetysti. Firmat protestoivat, koska hänen neuvojaan kaivattiin. Mikään ei auttanut.Alankomaissa leskestä tuli taas vainottu, joka haluttiin yksinkertaisesti nitistää. Ilmeisesti korkean iän vuoksi toivottiin edesautettavan pikaista kuolemaa. Asia oli puhtaasti poliittinen, kuten firman uuden omistajan edustaja myöhemmin sanoi. Drs. A. Stolk oli tullut ilmoittamaan 26.2.1987, että firma oli pantava konkurssiin. Firman varastaminen leskeltä oli täysin laiton operaatio. Pankki oli asettanut surinamilaisennyrkkeilijä Kenswilin ajamaan nainen tuhoon. Kaikki asiakirjat olivat hävinneet naisen palattua sairaalasta. Hänellä ei ollut enää esittää todisteita. Vastassa oli vainvalheiden lumivyöry.

Kaikki aloi juhannuksena 1983. Vaikka kaikissa pohjoisissa maissa vietetään juhannusta ja nimenomaan se on Holannissa normaalia, ilmeisesti Florrien juhannuksenvietto oli jonkunmielestä jokin rikos. Lehdessä nimeltään Volkskrant oli vääristelty kuvaus Florrien juhannuskutsuista ja vieraista ja hänen juhlansa rinnastettiin amerikkalaisen Ku Klux Klanin ”Sommersonnenwende”-juhlintaan. Tämä mielikuvituksellinen valhekertomus oli kuolettava lesken kannalta. Tästä alkoi varsinainen vainoaminen. Valtava vihakampanja mediassa, jota seurasi asunnon kivittäminen. Kiviä heitettiin ja ammuttiin katapulteillla niin, että yli sata ikkunaa rikottiin. Joka yö lähetettiin tappouhkauksia ja pommiuhkauksia. Jpa Florrien koira myrkyettiin kuoliaaksi. Huomattiin, että Florrie oli saanut kymmeniä vuosia leskeneläkettä. Tätä protestoitiin parlamentissä saakka ja eläkettä yritettiin vielä kirjaa kirjoitettaessa viedä häneltä. Lähetettiin sairasautoja, koska jotkut vastustajat saattaisivat tarvita hoitoa, koska eläke oli heistä niin järkyttävä asia. Huomattiin, että Florrie oli ostanut kaksi hautapaikkaa, toisen miehelleen, joka ei ollut vielä päässyt haudan lepoon. Tämä oli pöyristyttävää lehdistön mielestä. Tämä oli jälkikäteen estettävä. Samalla hautausmaalla oli muutama liittoutuneiden lentäjä ja juutalaisia, jotka olisi tullut kanta apois sieltä, jos miehen jännökset joskus siirrettäisiiin hautausmaalle ja jo itse hautapaikka oli kauhea asia jne. Kun leski sai hautausmaa-asiassa omalla nimellä kirjoitetun pommiuhkauksen, ei poliisi halunnut puuttua asiaan. Peruste oli, että mies asui liian vaarallisella asuinalueella ja että poliisi ei uskaltanut mennä sinne.

Nämä ovat vain esimerkki laajasta vainosta. Florrie kertoo, että voisi kirjoittaa kotietsinnöistä, pommiuhkauksista, lehdistön hyökkäyksistä vaikka kuinka paljon, mutta siitäkin paisuisi kokonaan toinen kirja. Tilaa ei ole tarpeeksi.

Demokratian maailmankuvassa ennen sotaa oli isänmaanrakkaus ja rotutietoisuus hallitsevia periaatteita. Tämä oli tietenkin vain petosta, kuten tämäkin kirja on osoittanut. Kaikkea tervettä mädätettiin ja liberalismin syöpä oli jo pahasti levinnyt.Kansalle kuitenkin puolueet väittivät edustavansa terveitäkin asioita. Vastaava petos kuin joskus yhä levitettävä houre ”terveestä kansallismielisyydstä ja kiihkokansallismielisyydestä” ym. Tosiasiassa angloamerikkalaienen eliitti määräsi ja pääosa poliitikoista myötäili täysin sitä. Poislukien kansallissosialistit. Sodan jälkeen kuitenkin seurasi suuri muutos tässäkin suhteessa. Vaikka sodan jälkeenkin puhuttiin kansakunnista ja isänmaista, kaikki oli yhä vesittyneempää ja valheellisempaa. Koko ajan tyhjempää jauhamista, koska kaikki alkoivat olla liberaaleja rappioilmiöiden edustajia, Kansakuntia huijattiin edelleen, mutta nykyisin etnonationalismi ja jopa konservatismi alkavat olla lakkautuslistalla 100 %. Kansallissosialismi ja vastaavat kansalliset liikkeet kokivat noitavainon ja totaalikiellon sodan jälkeen, mikä on rikos eurooppalaisia kansakuntia kohtaan. ”Päätavoite tässä epähollantilaisessa toiminnassa, joksi nykyisessä maailmankuvassa täysin on kysymys, on viedä jokaiselta aidolta hollantilaiselta ”sisäinen isänmaa”, kun niin radiossa, televisiossa, jopa kouluopetuksessa järjestelmällisesti kriminalisoidaan kaikki, mikä siitä muistuttaa. Jokaisen keskivertokansalaisen täytyy vakavasti esittää kysymys, tuleeko kaiken olla tosiaan näin ja onko kaikki toivottavaa? Vastaus kuuluu: Tämä on mahdollista vain näennäisdemokratiassa, jossa hallitusvastuusta on tullut farssi ja parlamentti koostuu huolellisesti valikoiduista välinpitämättömistä aineksista. 22.4.1855 ei tällaista voitu ennustaa, kun lakeja säädettiin. Silloin kaikki edustajat hollantilaisina ajattelivat hollantilaisittain ja ajoivat hollantilaisten etuja ja kansakunnan sydän ja talonpoikien työ olivat pääasioita. Kansainvälisen pääoman ollessa pääroolissa tulevaisuus näyttää synkältä.”

Ennen sotaa oli vielä yksinkertaisempaa nähdä asioiden taakse. Nykyisin manipuloidaan paljon hienostuneempien ja täydellisempien väärennystekniikoiden avulla ja valitettavasti aivan liian usein menestyksekkäästi vääristellään totuus tai siltä murretaan niska tai se salataan kokonaan.Eikö itsetyytyväinen demokratiamme ole perusteiltaan jo sairas? Sehän on perustettu vain valheiden ja pahantahtoisen toiminnan mahdollisiksi tekemien rikollisten operaatioiden varaan. Saako se nimittää itseään oikeusvaltioksi, kun sen rikosoikeus ja oikeusperiaatteet ovat samat kuin bolshevikeilla? Eikö se ole tullut siten laittomaksi? Ideologiset erot puolueiden välillä ovat nykyisin niin pienet, että erot koostuvat lähinnä saman teeman epäoleellisista variaatioista? . Mistään kansan edustamisesta ei ole voinut puhua aikoihin ”yhden puolueen Hollannissa” (prof. Oerlemansin osuva nimitys).

Aiemmin oli puhe miehestä Johan Wildschut. Hän oli vastarintamies, joka oli ollut Sachsenhausenin keskitysleiriellä, mutta pettynyt uuteen Hollantiin vapauduttuaan. Hän oli ystävystynyt Florrien kanssa jo 10 vuotta aiemmin. Hän pyysi käsikirjoitusta, kun Florrie oli kirjoittanut kirjansa 1990. Hän piti käsikirjoituksesta ja luvan kanssa antoi kopion timittaja Jeannette Joostenille, joka kirjoitti kirjasta myönteisen artikkelinlehteen NRC Handelsblatt. Pääteemat olivat, ett’ Rost van Tonningen murhattiin ja että vastarinta oli tarjonnut pakomahdollisuutta Brasiliaan, mutta tämä oli torjuttu isänmaata kohtaan tunnetun velvollisuudentunteen vuoksi. 3.10.1990 herra Wildsucht oli Hollannin televisiossa kanavalla Nederlan3 ohjelmassa Lopend Vuur. Hän sanoi ohjelmassa, että Rost van Tonningen murhattiin ja että hänellä on omasta lähteestä todisteita tälle. 19.11.1990 soitti herra Wildsucht vielä puhelimitse Florrielle ja vahvisti murhan. Puhelussa muistutettiin, että putoaminen korkealta ei olisi hajottanut kalloa siten, kuin se oli hajonnut. Vammat vastasivat kiväärinperää tms esinettä. Viisi tuntia myöhemmin klo 18 herra Wildsucht löydettiin vuoteestaan kuolleena….

Takakannesta kansilehdessä: ”Kun tämä Florrien kirja ilmestyi Hollannissa, tiedotusvälineissä puhkesi ennennäkemätön meteli.Seurasi näytösoikeudenkäyntejä. Florrie puolusti kirjaansa oikeudessa: ”Kirjani on omaelämäkerrallinen teos, jonka esitykset voidaan osoittaa todeksi. Täytyiskö minun valehdella tapahtumista vain siksi, että näin muutamat juutalaiset tai Israelin valtio olisivat tyytyväisiä? Mitä jätämme jälkipolville? Juutalaisjärjestön luonnosteleman maailmankuvan, ihmiskäsityksen ja historiakäsityksen? Ihmiskunnalla on oikeus totuudenmukaiseen historiakirjoitukseen. Tulevien sukupolvien tulee tietää, mitä on tapahtunut ennen heitä. Täytyykö ihmisyyden identiteettiä etsiessään harhailla avuttomina historianväärentäjien pimeydessäja vain siellä, kunnes juutalaiset naruistavetelijät ovat erhevaloillaan johtaneet heidät rotkoon, josta ei ole kansallista paluuta? Loppu tälle mielettömyydelle!”. Juuri näillä pelottomilla sanoilla suosittelee kirjan kirjoittaja teostaan nuorille länsimaisille sukupolville. Sen tulisi osaltaan johtaa Euroopan nuorisoa itse tutkimaan ja kyseenalaistamaan voittajien historiakäsitys. Vainnäin kirjoittajan mielestä voi nuoriso päättää kansansa ja löytää oman tiensä.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create your website with WordPress.com
Aloitus
<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: